Taas on syksy ja kesä meni kuin siivillä. Kevät oli melko rankka koulun suhteen ja jouduin pistämään välit poikki muutamaan ikävään ihmiseen, joista toinen oli isäni. Isän kanssa ei olla koskaan oikein löydetty yhteistä säveltä ja luulen, että hän ei koskaan kasvanut vanhemmaksi. Olen kateudella seurannut ystävieni isien normaalia käyttäytymistä ja tyttäriensä kannustamista tai vain olemista. Joiltain se sujuu luonnollisesti, mutta minulla ei ole koskaan ollut hyvä olla isäni lähellä. Hänen tapansa puhua ja kohdella ihmisiä tuovat minulle lähinnä mieleen naisvihan, näit takautuvasti ajatellen. Ei hänellä ole luonnolliset välit veljeenikään, vaan häntäkin pitää alistaa, kouluttaa ja piinata. Vaikea ja väkivaltainen lapsuus ei mielestäni oikeuta henkiseen väkivaltaan, mitä hän harjoittaa, mutta kieltää sen itse.
No, toinen ihmissuhde oli koulukaverini, jonka käytös alkoi muistuttaa isäni käytöstä. Lopulta ryhmätöitä tehdessäni en enää tiennyt mitä voin sanoa ja mitä en, sillä kaikki oli väärin. Minua syytettiin hankalaksi ihmiseksi, enkä osannut tehdä mitään oikein. Tämä kaikki eteni pikku hiljaa puolentoista vuoden aikana mukavasta ja kokemuksia jakavasta kaverisuhteesta pelottavaan manipulointiin. Kun hän kehui minua, hän vertasi aina itseään minuun ja valitteli omaa osaamattomuuttaan ja kadehti minun taitojani, mikä ei todellakaan tuntunut kehulta ollenkaan! Lopulta en uskaltanut kertoa arvosanojani, koska hänen mielestään hänenkin olisi pitänyt saada parempi arvosana. Vika oli aina muissa, ei hänessä.
Ja minä ihmettelen mistä minä aina löydän ne ihmiset, joiden kanssa tulee hankaluuksia? Ehkä tunnistan rikkinäiset ihmiset, jotka kaipaavat seuraa tai tukea, ja hakeudun heidän seuraansa. Vai etsiydynkö vaikeiden ihmisten seuraan. Pyrin olemaan avoin, kerron itsestäni ja tilanteestani totuutta peittelemättä, mutta joskus sitä käytetään hyväksi ja minua vastaan. Tänä keväänä tein siitä lopun, enkä anna enää kenenkään ilkeän ihmisen päästä liian lähelle. Minulla on ihania, lämpimiä, turvallisia ja hyväntahtoisia ystäviä, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Arvostan ystäviäni, enkä halua loukata tai satuttaa heitä, ja siihen ystävyys mielestäni perustuu - arvostukseen. Olemme erilaisia, teemme eri asioita, meillä on erilaiset perheet ja elämän tilanne, harrastuksemme eroavat ja myös jossain määrin monet arvotkin ovat erilaisia. Mutta se ei haittaa, sillä ymmärrämme toisiamme ja erilaisia lähtökohtia. Haluamme kuitenkin olla ystäviä kaikesta huolimatta ja myös siitä syystä! Sellaiset ihmiset ovat voimaannuttavia ja niitä kaipaa ympärilleen, eikä niitä ankeuttajia.
Ja vaikka ystävillä on haastavia elämäntilanteita ja ankeaa, se kuuluu elämään. Silloin tuetaan ja kannustetaan, yritetään nostaa ystävä suosta. Mutta jos joku aina vain on negatiivinen ja ikävä, ja vika on aina muissa kuin itsessä, sellaiset eivät ansaitse ystävyyttä. Pohjimmiltaan lämmin ihminen haluaa toiselle hyvää, eikä alistaa tai vetää toista mukaan negatiivisuuteen. Jotkut ihmiset vain elävät vertaamalla itseään muihin ja jos muilla menee huonosti, he voivat paremmin. Heitä en halua lähelleni!
