Kauhea pits!

OMG, yks pien narttu hyökkäsi eilen Pongon kimppuun aamulenkillä! Me ollaan aiemminkin nähty ja moikattu, koska Pongo tulee pääsääntöisesti tyttöjen kanssa toimeen, en osannut arvatakaan moista tapahtuvan. Se hiton russeli-narttu nappasi Pongoa selän ja kyljen välistä, ja puri kuin riivattu, eikä meinannut millään päästää irti. Minä yritän mennä väliin ja huusin sen emännälle että ota se pois mun koiran kimpusta, mut täti vaan seisoi silmät pyöreänä ja sanoi että kun toi sun koira vähän murisi. Joten se oli siis ihan ok emäänän mielestä. Se olikin vähän homssuisen näkoinen ja sillä oli musta-aniliininpuna-raidalliset sukkahousut; olishan siitä jo pitänyt arvata, että ei koirakaan voi olla ihan normaali... :)
Pakko on myöntää että ei pitäisi mennä moikkailemaan vieraita koiria. Se lienee eläimen inhimillistämistä, ei kait ne mitään kavereita tarvitse?

Pongo oli ihan hyssenä koko päivän, ja vaikka vaikeisiinkin koiriin tottunut duunikaveritar tuli käymään, se ei rauhoittunut vaan vahtasi häntä jatkuvasti. Murisi joka kerta kun hän liikahtikin, vaikka naisiin se on yleensä tottunut  nopeasti. Sit huomasin että puremakohdassa olikin kunnon reikä, joten ei ihme että mamman mussukka oli vähän stressaantunut. Onneksi edellisestä lääkärikäynnistä oli jäänyt muutama särkylääke yli, ja annoin sille yhden illalla ja seuraavan aamulla. Nyt vaikuttaa olevan jo paljon parempi. Mutta se bitsi me kierretään tästä lähin kaukaa, niin ja sen koira kans (heh). Ja todella toivon, että sillä nartulla on rokotukset kunnossa!

Miehen systerin koiria ei kait ole rokotettu, tai ainakaan sitä vanhempaa. Olen ihmetellyt sitä joskus, kun itse olen joka vuosi vienyt Pongon eläinlääkäriin sen suuremmin asiaa miettimättä. Lekurista tulee keväisin aina muistutus, että kohta pitäisi antaa matokuuri ja varata aika rokotuksille. Satuin valitsemaan kyseisen eläinlääkärin vuosia sitten kun piti antaa penturokotukset. Silloin Pongolle tehtiin rokotuskortti, ja näköjään luotiin asiakassuhde. Epäilen etten todellakaan muistaisi rokotuksia, ellei muistutusta tulisi-suoramarkkinointi toimii ainakin tässä tapauksessa. Nyt vasta tajuan kuinka tärkeä rokotukset ovat. Millainen rumba syntyisi jos mun koira purisi jotain toista koiraa ja se saisi jonkin rabieksen tai muun koirataudin! Oikeudessahan sitä oltais eikä ehkä selvittäis ihan halvalla.

Tässä maten mussukka lekottelee sängyllä. Mä olen matte ja mun mies on husse, koska meidän hurtta on ruåtsinkielinen. Matte on lyhenne matmorista, olisko husse husfar, isäntää se ilmeisesti kuitenkin tarkoittaa. Vaikka en oikeastaan muuten puhu ruotsia, niin koiralle puhun, koska ajattelimme että kun muut meidän perheestä on ruotsinkielisiä, niin ehkä koiralle on selkeämpää, että käytetään yhtä kieltä. Ja jostain syystä puhun muillekin koirille ruotsia, se vaan tulee luonnostaan. Onhan lähipiirissä Minnie ja Molly, svenska talande hekin. Eihän sillä kielellä oikeasti ole mitään väliä, vaan äänenpainolla. Ollaan kokeiltu että sit, pit ja kit toimivat ihan samalla tavalla ja tuottavat saman lopputuleman, kaikki kolme koiraa istuvat ihan nätisti. Varsinkin jos on jotain hyvää tarjolla!

Mieheni lähti vaihteeksi heittämään meidän alokasta varuskuntaan. Jännää miten intti yhdistää miehiä ja siitä riittää ihan loputtomasti keskusteltavaa ja kokemuksia jaettavaksi. On myös ihan hauska huomata miten pojan asenne on muuttunut, sillä hän miettii jo ihan tosissaan että menisi rukkiin ja aukkiin, tai mitä kaikkia niitä onkaan, jos siis saa mahdollisuuden. Ihan vapaaehtoisesti olisi jäämässä puolen vuoden sijaan vuodeksi, vaikka alussa fiilis oli että niin nopeasti pois sieltä kuin vaan on mahdollista. Muutamassa viikossa hän on myös kasvanut henkisesti ja jotenkin miehistynyt, puhumattakaan siitä, että kotoa lähtiessään hän petaa sängyn niin vimpan päälle, että oikein ylpeänä katselen suoria raitoja päiväpeitteessä. Ennen Inttiä edellisen kerran hän taisi pedata sängyn ylppärijuhliin, kun minä pakotin.

Meillä ei juurikaan pedata sänkyä, sillä meillä ei ole edes päiväpeittoa! Minä panostan kauniisiin lakanoihin, ja petivaatteet pitää todellakin mätsätä yhteen. Aluslakanan ja isojen tyynyjen (60 x 80 cm) tyynyliinojen pitää olla saman väriset, sekä pikkutyynyjen tyynyliinat ja peittojen pussilakanat on oltava samaa sarjaa. Ja niiden täytyy tietenkin olla värimaailmaltaan keskenään yhteen sopivat. Meillä on lisäksi tuplapeite, mikä tavallaan toimii päiväpeitteenä, jos joku (minä) jaksaa suoristaa peitot. Tuplapeitteenkin pussilakanan täytyy sopia kaiken muun kanssa yhteen, mikä tekee uusien lakanoiden hankkimisesta melkoisen vaikeaa.

Onneksi en ole yhtä tarkka mökillä, sinne kelpaavat vähän kulahtaneet ja ei ihan täydellisesti värien puolesta yhteen sopivat lakanat. Joskus on ollut jopa eri paria olevat tyynyliinat- todella hurjaa! Mökille hankin myös päiväpeiton, minkä heitän sängylle kun lähdemme kotiin. Joskus vuosia sitten sängyn päällä makasi kuollut hiiri, ja ehkä siitä jäi jokin tarve pedata sänky kun poistumme sieltä. Toisaalta viime syksynä heräsin yöllä, kun jokin rapisi tyynyn alla. Edes koira ei herännyt siihen että päästäinen juoksenteli sängyssä kuin omassaan. Minä pyydystin ja päästin sen ulos. Sama otus hiippaili samoista rei'istä takaisin, kunnes mieheni truuttas pariin reikään uretaanivaahtoa. Ei ole päästäisiä näkynyt sen koomin sisällä. Ne on tosi söpöjä, mutta en kuitenkaan halua että ne juoksee meidän mökissä.

Sudokuja...

Ihanaa kun kelit on taas lämpimämmät, vaikkakin ihan sikaliukkaat. Onneksi mulla on sellaiset remmeillä kenkiin laitettavat liukuestehässäkät, ja jopa löysin ne kesäsäilöstä. Niitä on oikeasti kaksi paria, koska viime talvena en löytänyt, ja jouduin ostamaan toiset. Vaikka rakastan järjestystä ja kaikilla tavaroilla pitää olla oma paikka, niin välillä käy niin ikävästi että en vaan muista mikä on minkäkin tavarat oma paikka. No, eihän kaikkea voi muistaa...

Tein äsken muutaman extreme sudokun, ja muutaman tein jopa tosi nopeasti. Hard-tason sudokut alkavat olla liian helppoja. Kun teen niitä, yritän saada tehtyä ne mahdollisimman nopeasti, mutta extremet alkaa olla paikoitellen todella haastavia, eikä mua haittaa, vaikka niihin kuluukin enemmän aikaa. Välillä on ihanaa lötköttää sängyssä ja pohtia todella kinkkistä tapausta. On jännää huomata kuinka tauon jälkeen nopeutuu ja pystyy ratkomaan pattitilannetta pitkienkin ajatusketjujen kautta.Viimeksi tänään jouduin tilanteeseen, että en löytänyt muuta ratkaisua, kuin miettiä että jos yhdessä ruudussa on jokin numero, niin mitkä numerot muissa tyhjissä ruuduissa on. Yleensä se on viimeinen tapa, mitä käytän. En nimittäin suostu käyttämään muistinumeroita, vaikka se olisi mahdollista tässäkin appsissa, eli kirjoittaa ruudun ylänurkkaan pieni numero muistiin. Koska olen selvinnyt jo vuosia ilman tätä apukeinoa, en enää aio alentua siihen. Kyllä aivot oppii, jos niitä harjoittaa!

Kun tilasin paperisen Hesarin, rakastin väkertää kuukausiliitteen sanaristikkoa. Kunpa sen voisi tehdä elektronisesti. Kaikki painettujen lehtien ominaisuudet ei ikävä kyllä vielä ole mahdollisia elektronisessa muodossa. Olen myös miettinyt, että miksi kuolinilmoituksia ei ole nettihesarissa, ne pitää lukea näköishesarista. Luulisi että jos haluaa laittaa ilmoituksen hesariin ja maksaa siitä, niin haluaisi että myös nettilehden lukijat näkisi sen. En itse sinänsä ole kiinnostunut kuolinilmoituksista, mutta ihmettelen niiden puuttumista, kuten monen muunkin ilmoituksen ja palstan. Tämän vuoksi luen aina näköislehden. Kehittymisellä on vielä varaa kehittyä!

Sain valmiiksi taas yhden neuleen. Lankojen hinnaksi tuli alle kuusi euroa, koska ostin kaksi kerää lankaa alesta (á 2,95) ja kudoin vyötteen suositusta tuplasti paksummilla puikoilla. Villaneuleet on mielestäni yleensä liian kuumia, ja sen takia niissä pitää olla reikiä (kuvioita) tai harvempia (ohut lanka ja paksummat puikot), jotta niistä tulisi ilmavampia, eikä ne hiostaisi. Tämäkin sininen neule on ihanan iso ja ohuehko, mutta silti siinä tulee kuuma. Ehkä oon niin hot- tai mulla on orastavat vaihdevuodet. Sen takia käytänkin yleensä puuvillalankaa, ja niissäkin suosin ohuita lankoja. En voi muutenkaan käyttää keinokuituisia vaatteita, ellei ne ole löysiä ja ilmavia. Jonkin verran saa olla jotain muuta ainetta, kunhan enimmäkseen sisältää puuvillaa tai pellavaa. En ole vielä ihan sinut bambun kanssa, mutta ehkä siitä vielä tulee hyvä kuitu. Nyt näin kaupassa uutta ihanaa puuvillalankaa (sinertävän sävyjä), ja täytyneekin pohtia millaisen neuleen siitä voisin tehdä!

Miehen kollega toi Italiasta tuliaiseksi viinin, koska sen nimi on niin hieno. Pullokin on todella kaunis, en raaski heittää sitä pois. Oli ihan hyvä viini, vaikka oli valkkari. Eihän kukaan yleensäkään osta viiniä nimen mukaan, mutta tätä elettä arvostan. Nimellä ei tietenkään yleensä ole väliä, eikä pullo tai etiketti saa olla liian erikoinen. En voisi ostaa punaviiniä minkä etiketissä olisi glitteriä tai se olisi liian moderni. Ja pullon pitää olla mahdollisimman normaali. Katselen yleensä keskihintaisia ja voimakkaan makuisia viinejä. Pitäisi ehkä enemmän kysyä myyjiltä suosituksia. Joskus olen kuullut myyjän suosittelevan jotain jollekin muulle, ja jos se on kuulostanut hyvältä, olen ottanut sellaisen maisteluun. Ihan hyvin on suositus pitänyt paikkansa!

Mulla oli italialaisten punkkujen vaihe, jolloin kokeilin erilaisia Ripassoja ja muita Valpolicellan alueen viinejä. Nyt on mieheni toiveesta kokeilussa Riojan alueen punkut, ja muutkin täyteläiset iberian viinit sopii minulle kuin nappi otsaan. Yleensäkin punkku sopii lähes kaiken kanssa, sekä lampaan, possun (miehenkin) kanssa nautittavaksi! En osaa eritellä miksi en ole valkkari-ihminen. On kokeiltu eri rypäleitä, eri maista, hapokkaita, kuivia, makeita ja mietoja- mutta ne ei vain ole mun suun makuisia.

Italialainen ruoka kiinnostaa kovasti, mutta italialaiset ei osaa tehdä kuohuviinejä. Ne on yleensä mauttomia plitkuja, ja vaikka olis kuinka arvostettu, kehuttu ja kallis prosecco, spumante, what ever, halpakin cava hakkaa sen mennen tullen. Haaveissa olisi lähteä ruokamatkalle Italiaan, mutta mitä otan aperitiiviksi tai kilisteltäväksi? Saakohan siellä cavaa? Tämä on ainoa ongelma, ettemme vielä ole lähteneet Italiaan... heh!

Mieheni osti kristallihääpäivän (15 vuotta) kunniaksi Bollingerin- ihan paras hääpäivälahja; samppanjaa miehen kanssa! Onhan se vaan niin pirun hyvää, siinä on voimakas maku ja hienot kuplat. Mieheni oli jopa ottanut vapaata päivän kunniaksi- miehetkö ei muka muista hääpäiviä! Meillähän hääpäivä on vain päivä, milloin sattui olemaan maistraatissa vapaata, eli sitä ei ole mietitty enempää. Ei kaikkea tarvitse niin kovasti pohtia ja suunnitella. Jotkut ajoittaa lasten tekemisen siten että ne syntyisi tiettyyn horoskooppimerkkiin tai ajoittuisi muuten suotuisasti. Ei jummarra, ei!

Romanttisesti kävimme hääpäivän kunniaksi mökillä auraamassa (mies huristeli mönkkärillä, mihin on kiinnitetty aura) ja pudottelemassa märät lumet valokatoksesta. On ollut niin kylmä, että ei olla muutamana viikonloppuna käyty siellä. Teki hyvää luoda lunta terassilta, ja siistiä auran aikaansaamia kinoksia ja avata kulkureittejä. Kävi ihan urheilusta, nyt on kädet ja alaselkä ihan kipeät, ihanan kipeät. Lumi oli niin vetistä ja painavaa, että sen kanssa piti todella tehdä töitä! Koiran mielestä keli oli ihan paska kun satoi vettä ja oli liukasta, se pysyi sisällä eikä ollut vaikeata houkutella sitä autoon, kun lähdimme kotiin. On se varsinainen otus...

Tulppaani-into jatkuu ja oranssi lajitelma tarttui käteen Kantsun rihmakaupasta, kolme kymmenen tulppaanin nippua kympillä. Punertavan oransseja sävyjä tuli valittua, ja kylläpä ne oli kauniita ja piristi mieltä pitkään.

Nyt on jo kolmas kimppu menossa, monivärinen 10 kpl:een kimppu, minkä ostin Kaaren kukkakaupasta. Hintaa oli lähes 9 eukkaa, mutta välillä täytyy kannattaa pieniä kauppoja. Oikeastaan pitäisi käydä niissä paljon enemmän! Miksi pienen ihmisen pitää tehdä niin suuria ja tärkeitä päätöksiä- ostaako isoista kaupoista edullisemmin ja nauttia kukista useammin vai suosia pieniä kukkakauppoja, mutta nauttia kauneudesta harvemmin? Sen olen päättänyt, että ostan VAIN kotimaisia kukkia.

Lumi on kaunis, mutta kylmä

Luminen mänty on ihan mahdottoman kaunis puu. Otin muutaman valokuvan aamulla, ja taivas oli niin ihanan sininen, aurinko alkoi pilkottaa taivaanrannasta, tai oikeastaan se vasta kajasti. Porvarillinen hämärä, kuulemma! Sininen hetki on myös erityisen kaunis, varsinkin oransseja katuvaloja vasten, sillä siitä syntyy aivan mahtavan värisiä varjoja lumeen. Olen ottanut monia kuvia sinisestä hetkestä lumisessa maisemassa, mutta näköjään pitäisi olla parempi kamera, ja sitä olis hyvä jopa osata käyttää. Ehkä kännykälläkin saisi parempia kuvia, jos viitsisi harjoitella ja ottaa selvää ja kokeilla. Sormet jäätyy...

Valokuvaaminen on ihanaa, mutta kaipaisin siihen opastusta. Oliskohan työväenopistossa jokin kurssi; valokuvausta blondeille? Valitettavasti mulla ei ole varaa hienoon kameraan. Tai sen lieveilmiöihin, putkiin, mittareihin, jalustoihin jne. Olen kuullut kauhutarinoita niistä jotka todella hurahtavat kuvaamiseen ja sit siihen vasta meneekin fyrkkaa. Mun miehen kaveri on laittanut varmaan kymmeniä tonneja kameroihin ja objektiiveihin. Toisaalta olen nähnyt hänen kuviaan ja onhan ne hienoja!

Mä tykkäisin kävellä luonnossa ja ottaa kuvia. Tai siis teenhän mä niin nytkin, koska kännykässä on suht hyvä kamera ja se on aina mukana. Olen ottanut kuvia sienistä, sammalista, jäkälistä, suosta, käkkyrämännyistä, vaikka mistä! Mutta se on sellaista lähikuvien räpsimistä, enemmänkin yleiskuvia, mitä voi laittaa kännykän aloitusnäyttöön.

Mietin et jaksaisinko raahata sellaista järkkärikameraa jatkuvasti mukana? Siitä ei pahemmin olis hyötyä, jollei se olis aina mukana ja valmiina. Nykyään kameroilla saa suht pitkiä videoitakin, eli aivan mahtavaa "hauskat kotivideot"-matskua. Mä oon niin huono ihminen, että jos satun olemaan telkun ääressä ja ruutuun pompsahtaa Marjomaa, niin mä katon! Siis ne sen jutut. Videot ovat huonolaatuisia, taustalla soi ärsyttävä musiikki, tyhmästi leikattuja pätkiä, mutta silti en voi olla katsomatta. Mä vaan kikattelen issekseni, paitsi niille pätkille missä jotakuta sattuu, niitä ei saisi mun mielestä edes näyttää. En tiedä miksi mua naurattaa; ehkä se on tilannekomiikka, hölmöt amerikkalaiset (pääsääntöisesti), joiden on aina pakko kuvata kaikkea, tai siksi että en voi käsittää miksi jengi tekee jotain niin pönttöä. Ei osaa sanoa... Jotain vikaa mussa on...

Mites mä nyt päädyin kotivideoihin? Niin siksi, että jos kamera olis lähellä, voisin itsekin kuvata. Yritin kesällä kuvata kännykällä telkän poikasta, mikä tuli yllättäen ja pyytämättä mökillä meidän lampeen seikkailemaan. Se pelkäsi ihan kamalasti ja yritti sukellella piiloon. Mä yritin hätistää sen takaisin järveen, ettei meidän tappajakoirat näkisi sitä, sillä se olisi telkkäparan loppu. Telkkä vaan sukelsi ja jallitti, kun yritimme anopin kanssa jahdata sitä haravilla ojaa pitkin järveen. Tilanne päättyi telkkä 6, me nolla. Pidettiin koirat sisällä ja lopulta poikanen taisi lähteä itsekseen emon ja sisarusten luokse. Mut se oli ihanan pörröinen ja niin söpö, että kuvasin sitä hetken, yritin zoomatakin, mutta videosta ei saanut juuri mitään selvä. Se oli jopa surkeampi kuin 90-luvulla kuvatut kotivideot. HÖH!

Kesästä vaikuttaa olevan ikuisuus.  Vaikka kohtahan se on taas täällä; muutaman kuukauden päästä lumet sulaa, joutsenet palaavat, tulppaanit kukkii. Sitä ennen voisi kaivaa sukset esiin ja käydä hiihtelemässä järven jäällä, kun tänä vuonna on paksu jää. Väittävät että viikonloppuna ei olisi ihan näin kylmä, joten ehkäpä uskaltaudun jäälle sivakoimaan. Se jää nähtäväksi... Jääpä hyvinkin. Saisikohan järveltä kauniita kuvia?

Ahkeruus kunniaan ja aikaa pohtimiseen

Menin vahingossa käymään nuoremman pojan huoneessa, ja poimin lattialta parit ulkovaatteet ja laitoin ne eteisen naulakkoon, märän pyyhkeen kylppäriin kuivumaan, pelikortteja, mandariinin kuoria, likaisia sukkia, vaahtomuoviammuksia ja karkkipapereita. Lajittelin ne asianmukaisesti. Lopulta imuroin huoneen, lajittelin ja heitin roskiin käsittämättömän kasan ruttuisi kokeita, muistiinpanoja ja piirroksia. Huonoja numeroita kokeista, mutta parempiakin näköjään. Kuudennen luokan koulukirjoja laitoin nippuun ja aion viedä ne roskiin. Löysin myös lukemattomia (lukemattomia?) alakoulun kirjastosta lainattuja kirjoja, ja ne herra saa kyllä itse käydä palauttamassa. OMG!

Samalla kun penkasin pojan kirjahyllyä, löysin kauhean kasan Aku Ankkoja, mitkä pitäisi olla kansioissa, mutta eivät ole! Olin näköjään skipannut muutaman vuoden, ja aloin käydä lehtiä läpi, laitoin ne numerojärjestykseen ja ahkeroin lehdet kansioihin! Onneksi kansioita oli valmiina jemmassa odottamassa juuri tällaista puuskaa. Yksi vuosikerta (2012) jäi vielä odottamaan kansiotilausta, mutta nyt on muut kansiot täynnä! Aivan mahtava tunne! Nyt pitäisi vielä tehdä se kansiotilaus. Pahus, koiran kynnetkin on vielä leikkaamatta, vaikka se mun piti hoitaa viime viikolla...

Tänään päivittelin (no jopas nyt) ceeveetä, kirjoitin muutaman työhakemuksen raakileen, ja pohdin mitä mä osaan, mitä oon ylipäätään tehnyt, mitä erityisiä taitoja mulla olisi, mitä ihmettä mä mahdollisesti haluaisin tehdä ja kuinka hitossa osaisin kehua itseäni?
Siivousvimmasta toettuani tulin siihen tulokseen että olen ainakin järjestelmällinen, ahkera ja organisoivaa sorttia. Samalla nimittäin järjestelin keittiön laatikoita ja sain kun sainkin tyhjennettyä yhden kierrätyskäyttöön, mitä aiemmin vasta pohdin. Nyt kun vielä saisi siihen ne tarvittavat "keräysastiat/lokerikot". Tarttee ottaa vähän mittoja...

Ensin huomaan ongelman, pohdin ja väännän sitä, mietin ratkaisua kaikilta kanteilta (järkevyys, käytännöllisyys, taloudellisuus jne.) ja lopulta teen proton tai ensimmäisen version ratkaisusta. Harvoin mikään idea on heti valmis, eli siitä pitää saada käyttökokemusta. Sen tuloksena syntyy ratkaisu, joko lopullinen tai paranneltava. Mulla on monta asiaa mietinnän alla samanaikaisesti, osa jää taka-alalle, ja unohtuukin pitkäksi aikaa, kunnes ongelma tai jokin ärsyttävä asia saa sen nousemaan taas pintaan.

Nykyään en tee mitään heti, vaan jätän ajatuksen muhimaan, siis ässehtimään. Joskus musta tuntuu että se on vain jahkaamista ja hyvä tekosyy kaiken lykkäämiseen. Olenko laiskistunut vai viisastunut? Vai olenko sittenkin vain säheltäjä, enkä pysty keskittymään yhteen asiaankerralla, vaan teen kaikkea puolittain ja samanaikaisesti? Ennen tein nopeita päätöksiä, töissä jouduin hyvinkin usein ratkomaan erilaisia materiaalihaasteita, mitkä piti hoitaa nopeasti, ettei tuotanto pysähdy. Sama koski kotielämää; kaikki piti tehdä kiireellä ja nopeasti, että ehti kotiin, hakemaan lapen tarhasta, laittamaan ruokaa ennen treenejä ja hetken levähtämään itsekin kaiken työn ja kotityön jälkeen. Ruuhkavuodet on todella hyvä termi kuvaamaan sitä aikaa! Nyt olen huomannut ilokseni, että mun ei enää tarvitse mennä jatkuvasti pää kolmantena jalkana- korkeintaan kiirehdin hitaasti!

On ihanaa ja vapauttavaa, kun asioita pystyy pohtimaan ja päätöksiä miettimään. Ei tule tehtyä heräteostoksia, eikä turhaa työtä- aikaa jää järkevämpään tekemiseen tai mikä parempaa, takemättömyyteen! Mitenhän tämän saisi kirjoitettua myyvästi työhakemukseen? Ja pitäisihän se sisäistääkin, että sen voisi jotenkin esittää konkreettisesti, jos sattuisi pääsemään haastatteluun. No huh huh!

Kierrätyskeskus kotiin

Olen tullut siihen tulokseen, että olen pikkasen vihertävä. En tietääkseni elä punavihreässä kuplassa, mutta myönnän olevani ekologisesti herännyt tai ainakin kierrätyksen kannattaja. Sanomalehtien ja mainosten kierrätys on jo pitkään tehty niin helpoksi, että vain kamala moukka ei niitä viitsi kierrättää! Paristot meillä on aina kerätty, lastenvaatteet ja lelut olen vienyt kaverien lapsille sekä UFF-pisteisiin on siivousinnon jälkeen roudattu turhat ja "kutistuneet" aikuisten vaatteet.  Kodinkoneet saa onneksi viedä Sorttiin ihan ilmaiseksi, minne olen käynyt viemässä printtereitä ja viimeksi kuivausrummun.

Jossain vaiheessa pesin ja kuivattelin maitopurkkeja, keräsin niitä sisäkkäin ja kuljettelin ympäri kyliä etsien kierrätyspisteitä iltakävelyllä. Lopulta homma hyytyi totaalisesti kun keräyspisteet siirtyivät tai olivat täynnä. Viimeiset purkit lensi turhautumisen vuoksi johonkin normi-roskakoriin. Yritin kuitenkin...

Nyt mä kierrätän lasipurkit, metallit, pahvit ja kartongit sekä tietenkin pullot (Lidl ja muut) ja biot. Biojätteet ovat olleet vaikein rasti kierrätyksessä, koska niille pitää olla siisti ja toimiva astia, mikä ei haise, mikä on sijoitettu järkevästi ja mikä on helppo tyhjentää. Tästä huolimatta tiskialtaan vieressä on vihreä 3 litran kannellinen biosanko, missä on kompostoituva pussi; ei kovin nätti, mutta lähellä. Ensin sanko oli roskiskaapissa, mutta se oli liian hankala käyttää, enkä meinannut muistaa sen olemassaoloa. Out of sight is out of mind toimi liian hyvin. Mökillekin olen haaveillut kompostia, ehkä sen aika olisi ensi kesänä! Jos sille löytyy hyvä paikka ja jos mun mieheni hyväksyy sen visuaalisesti. Sillä on kyl joissain tapauksissa hämmentävän pikkutarkka maku, ja usein ihmettelen et mitenhän hän on muhun ylipäätään kiinnittänyt huomiota parikyt vuotta sitten. Ehkä mä vaan olin niin kovaääninen...

Mutta minne nämä kaikki kierrätettävät asiat voisi kerätä kotona huomaamattomasti, helposti ja että ne olisi helppo myös hoitaa eteenpäin? Meidän ruokahuone, mikä toimii yleensä askartelu/väritys/paketointitilana, puhtaiden vaateiden lajittelukeskuksena ja silitystilana, on jotenkin päätynyt myös kierrätyskeskukseksi; yhden ylimääräisen tuolin päällä on smarketin kassi, minne kerätään pullot ja tölkit, mitkä palautetaan a-, k- tai s-kaupan pullonpalautukseen. Toinen kassi on Lidl-pulloille. Sit on yhteinen pussi lasipurkeille, niiden metallisille kansille, minne menee muutkin metallit, mitä nyt ei kovin usein ilmaannu. Ja yhteen mielellään paperikassiin litistetään pahvit.

Mulla on vähän nolo tapa kerätä ympäristöön heitetyt pullot ja tölkit pois kuleksimasta. Se alkoi siitä kun ulkoilin koiran kanssa ja löysin pulloja, plokkasin ne pois ettei kukaan riko niitä ja koira loukkaa tassujaan. Onneksi pulloja on nykyään paljon vähemmän sekä käytössä että luontoon heitettyinä. Jotenkin vaan ohimennen laajensin keräämisen myös tölkkeihin, eipä siitä enempää vaivaa ollut. Miksi ihmiset eivät viitsi palauttaa pantillisia tölkkejä kauppaan, sehän on rahan haaskaamista, ja kaiken lisäksi kehtaavat heittää ne tien varteen, miksei roskiin? Ei käytöstapoja ja näköjään liikaa rahaa! Jossain vaiheessa huomasi selkeästi että Myrtsi-Martsari-aksellille muutti paljon virolaisia (tai sit porukat vaan haki paljon olutta Virosta), kun lähistöön oli heitetty normaalia enemmän pantittomia tölkkejä. Keräsin nekin kiltisti ja vein omaan kierrätyspisteeseen, vaikkei niistä rahaa saanutkaan. Joskus vähän nolotti jutella koiran ulkoiluttajien kanssa viikonloppuaamuna, kun taskussa tai kädessä oli tyhjä kaljatölkki. Hauskoja ilmeitä heillä, kun tokaisin että "tää on vasta päivän ensimmäinen" ja heiluttelin tölkkiä, tai "eihän tähän aikaan nyt selvin päin jaksa koiraa ulkoiluttaa." No, en ihan tuntemattomille viitsinyt sellaisia heitellä...

Olen kovasti pohtinut millainen kotikierrätyspisteen tulisi olla. Muutama laatikko ainakin tarvitaan, mutta sen pitäisi integroitua nykyiseen keittiöön. Meidän roskiskaappi on aivan  liian pieni kaiken keräämiseen ja lajitteluun. Olen käynyt Ikeassa fiilistelemässä ja mittailemassa sellaista kapeaa laatikostoa keittiön nurkkaan. Sen voisi ehkä saada tarpeeksi samantyyliseksi että se näyttäisi aina olleen siinä. Vai kävisikö keittiö ahtaaksi, eikä ruokapöydän ja laatikoston väliin jäisi tarpeeksi tilaa, tiedä häntä!

Ehkä voisin järjestellä  astioita ja ruokatarpeita vähän tiiviimmin ja sijoittaa keräyspisteet vapautuneisiin laatikoihin; yksi laatikko pulloille (Lidl ja muut) ja toinen pahveille, lasipurkeille ja metalleille. Mutta kullekin kerättävälle olisi oltava jokin keräysastia tai laatikko, missä ne pysyy paikoillaan eikä pyöri laatikossa, mutta lisäksi jokin pussi, minkä saa helposti otettua mukaansa, kun lähtee jonnekin roskiksen kautta. Ärsyttää jos pitää viedä roskat ja tuoda keräysastia takaisin, mun mielestä roskat viedään matkalla jonnekin. Sitäpaitsi sen takia on lapset... :)

Lempiväri

Ihanaa että tulppaanit ovat saapuneet kauppoihin! Ostin liiloja ja vähän lilahtavan punaisia tulppaaneja keittiön koristeeksi. Jos sinisiä tulppaaneja olisi, niin ne olis varmaankin mun suosikkeja. Olen yrittänyt haalia monivuotisia sinisiä kukkia mökillekin, mutta kun niitä on sen verran vähän eikä mun multasormi ole niin kehittynyt, että ne pysyisi hengissä, pidättäydyn kevään skilloissa ja helmihyasinteissa sekä muutamassa lemmikissä, jos ne nyt selviää talvesta. Sain sinisen hortensian yhtenä vuonna äitienpäiväksi ja laitoin sen kukkapenkkiin, missä se kesti muutaman vuoden, mutta otti viime talvesta nokkiinsa ja päätti heittää femman. Sit olen siirrellyt anopin luvalla sinertäviä akankaaleja(?) mun kukkapenkkiin, ja nyt jännitän selviävätkö ne talvesta. Se kuulemma leviää riesaksi asti, mutta koska meidän mökki on hämmentävällä Vaskijärven mikroilmaston alueella, missä sataa enemmän, siellä on aina vähintään kaksi astetta kylmempää kuin muualla Karkkilassa, niin en menis vannomaan että siitä tulis mikään riesa. Mun kukkapenkki on vielä astetta "pohjoisempi" kasvualue kuin anopin kasvimaa, vaikka se on vain noin 200 m päässä mutta 20 m matalammalla. Eli mun kukkapenkissä ei esim. viime kesänä ehtinyt kukkia edes syysleimut, vaikka anopilla ne kukki erittäin kauniisti. Eikä kyse ole lannoituksesta, vaan auringonpaisteen puuttumisesta. Olis moottorisahalle töitä, mutta kun ne varjostavat puut ei ole meidän tontilla...

Kävin tossa yks päivä vähän kiertelemässä kauppoja, ja etsin ohimennen, sillintoisella silmällä sinisiä kenkiä, koska niitä ei voi olla liikaa ihmisellä jonka lempiväri on sininen. Mulla on iiiihanat siniset mokkasaappaat, balleriinat, mokkaiset vuorelliset nilkkurit, ja nyt etsin jotain muuta. No en löytänyt mitään puhuttelevaa, järkevän hintaista tai muuten vaan mun kriteerejä täyttäviä kenkiä. Mutta löysin valkoiset maiharityyppiset vetoketjulliset kengät, ja koska mulla oli sinistä nahkaspraymaalia, ajattelin että nuohan voi maalata siniseksi, kun hintakin oli alle 50 euroa. Minä teippailin vetskarin, koron ja pohjanreunat maalarinteipillä ja ruiskuttelin kengät siniseksi. Sävy vaan oli liian vaalea, ja  jotenkin turkoosin sininen, kengät näytti ihan punkkarin maihareilta, ja mun täytyi keksiä jotain muuta. Googlasin mistä saisin kauniimman sinistä nahkalle sopivaa maalia, ja  Sinellistä löytyi tummempi sininen. Sillä kun sudin ne kertaalleen, niistä tuli paljon paremmat! Olis saanut olla vielä vähän tummemman siniset, mutta näillä mennään! :)

Vaikka sininen on mun lempiväri, niin se ei todellakaan sovi kaikkeen, eikä minusta tule mitään Kaarina Suonperää, jolla kaikki on sinistä. Vaatteisiin väri käy melko usein, mutta himassa meillä on muutamia sinisiä lakanoita sekä sininen imuri, mutta ei sinisiä astioita, verhoja tai huonekaluja. Mutta jos saan valita värin kun ostan jotain, niin kyllähän se sininen aina ensin tulee mieleen. Kirppikseltä löysin sinisen Mariskoolin, eli just ku sanoin ettei ole sinisiä astioita, niin jo valehtelin. Ehkei Mariskooli nyt ole ihan astia, mutta lasitavaraa kuitenkin. Ja joo, muutama sininen skumppalasi mulla on, sillä niitä bongaan joskus kirppareilta edullisesti. Paitsi että jouduin investoimaan järkyttävät 22 € Villeroy&Bochin vaaleanpunajalkaiseen skumppalasiin, koska sinistä ei ollut, ja se on niiiiiiin kaunis. Ostin yhden lasin mökille ja sit jouduin ostamaan vielä toisen kotiin. Edelleen tunnen joskus huonoa omaatuntoa moisesta tuhlailusta...

Joskus olen miettinyt että jos alkaisin oman elämäni supersankariksi, niin asuni olisi- ylätys yllätys- sininen! En oikein näe itseäni trikooasussa, mutta villeissä kuvitelmissa asu voisi olla pikkasen harmahtavan sinertävä muuten, mutta saappaat ja viitta sekä naamio voisi olla tummansiniset. Ehkä viitan reunassa voisi olla sinisiä paljettelja tai jotain glitteriä. Mä osaisin ainakin lentää, vai pitäiskö mun ajella sinisellä autolla? Ehkei ne sulje toisiaan pois... Sit mä varmaan osaisin jotain hämmentävän upeeta ja jotenkin auttaisin ihmisiä. Ideaa tarttee ehkä vielä vähän kehittää ja hioa. Saisikohan siitä tehtyä sarjakuvan tai leffan?

Nuutti vei joulun!

Tänä jouluna otimme kuusen sisälle ja koristelimmekin sen joulua edeltävänä viikonloppuna. Traditionaalisestihan koristeleminen on ollut aaton puuhia, mutta silloin on muutakin puuhaa, kuten riisipuuron keittäminen, koiran ulkoilutus ja joulurauhanjulistuksen katsominen. Mä oon niin aidon kuusen kannalla, ja tänä jouluna sain nauttia siitä yli kolme viikkoa- mahtavaa! Poikien perinteeseen kuuluu, että käyvät hakemassa kuusen fafan kanssa. Tälläkin kerralla kuusi oli serbialainen, mutta tietenkin kotimainen. Ei olla ennakkoluuloisia, mutta meille ne suomalaiset aurausmerkit ei vaan kelpaa. Tämä kuusi oli kapea, ja ehkä vähän liiankin tasainen, mutta tuuhea ja tasapainoinen, erittäin kaunis. Koristeiksi pääsivät ledivaloköynnös, mikä on paljon helpompi asetella tasaisesti (eikä ne ole vinossa, kuten kynttilät), ja sen saa pitää päällä koko joulun, koska se ei vie juurikaan sähköä. Lisäksi mieheni ehdottomasti vaatimat hopeapunokset (ei saa jättää pois, eikä esim. kullan värinen kelpaa missään nimessä), latvatähti sekä pienet mummolta perityt pienet kultaiset pallot, pienet punaiset omenat ja olkikoristeet pääsivät tänä vuonna esille, muutaman erikoisen uuden sydämen lisäksi, mitkä hankin juuri ennen joulua.


Yhtenä vuonna ostin jostain alennusmyynnistä lasipalloja, mitkä maalasin valkoiseksi spraymaalilla, ja koristelin hopeahileellä, pitkään meillä olikin kuusessa vain hopeaa ja valkoista. Kuusi oli kaunis ja se tuoksui ihanalle ja olisin halunnut pitää sitä pidempääkin. Nuutinpäivänä kuulemma on oikea päivä luopua kuusesta ja joulusta, minkä takia keräsin henkisiä voimia tähän toimenpiteeseen psyykkaamalla itseni pieneen siivousintoon, ja siinä samalla kuusikin sai lähteä. Muutamat kyntteliköt ja kranssit sai myös mennä säilöön, mutta en todellakaan luopunut kaikista "kausivaloista". Rakastan valoa, mutta sen pitää sopia tunnelmaan. Kun pitää tehdä jotain, tarvitsen täsmävalon, mutta muuten haluan että kotona ei ole pimeää. Pääsääntöisesti mun mieheni seuraa minua ja sammuttelee valoja, varsinkin halogeeneja. Vaikka meillä on lähes kaikissa valoissa himmentimet, niin esimerkiksi ikkunattoman eteisen valot hän aina sammuttaa, vaikka ne olisi säädetty ihan himmeälle.

Koska eteinen on todella pimeä, pohdin kovasti miten saisin sinne järkevää ja energiatehokasta valoa. No, ostin ennen joulua alesta ihanan ledvalohässäkän (paljon pieniä ledejä kuparin värisessä nipussa) ja heitin sen kenkäkaapin päälle- mutta jotenkin se tuntia liian kirkkaalta. Kiertelin kauppoja ja pohdin vinkkejä, miten valon asettelisi tai mihin sen laittaisi; lyhtyyn, maljakkoon tai koriin? Mitään kolahduttavaa ei löytynyt, joten tungin sen isoon siniseen Aalto-maljakkoon, mikä himmentää valotehoa sopivasti, kunnes kunnes keksin jotain parempaa tilalle! Taustalla on vanhemman pojan ala-asteella piirtämä Vantaan lentokenttä, mikä voitti ensimmäisen palkinnon piirustuskilpailussa- vähänkö oon ylpeä!

Nyt lähden kauppaan ostamaan alokkaalle sisäfilettä ja lohkoperunoita. Ehkä muukin perhe saa samalla nauttia erikoisherkkua, vai tarjoaisinko heille vain hernekeittoa? Kiva saada snaipperi himaan, pikkuveljelläkin on ollut ilmeisen kova ikävä. Koira saa varmaan hepulin, kun näkee puuttuvan perheenjäsenen pitkästä aikaa- ihanaa!!!

Voi mun pientä autoa...

Muhun iski loppukesästä aivan kauhea autokuume. En koskaan kärsinyt edes vauvakuumeesta, mutta jostain käsittämättömästä syystä mun piti saada auto. Selitin asiaa monella eri tavalla itselleni; vanha on jo kuusi vuotta, eli se on katsastettava joka vuosi, huollot lisääntyy, arvo laskee eikä siitä kohta saa mitään vaihdossa, vanhat valot ei tunnu riittävän xenon-aikana, täytyy uskoa tulevaisuuteen ja kuluttaa, että saadaan Suomi nousuun. Lisäksi uusi auto on turvallisempi, koska poikakin ajelee välillä pikkuveljensä kanssa mökille ja kotiin, niin... Ihan älyttämästi löytyy hyviä ja kyseenalaisiakin syitä auton ostoon. Vanha oli oma, velaton ja toimiva. Ja silti mun piti saada uusi auto.

Koska naiset eivät ajattele pelkästään auton väriä, vaan hankkivat kulkuvälineen tarpeen, turvallisuuden sekä taloudellisuuden perusteella, ja joskus mahdollisesti esteettisyyden tai merkkiuskollisuuden varjolla, mutta kuitenkin järjen ääntä kuunnellen. Toisaalta mun mielestä auton tulee olla sininen, kaunis metallinhohtoinen tummansininen, puhdas sävyltään. Se ei saa olla vaaleansininen, turkoosiin kallellaan oleva sininen tai tunkkaisen sininen, eikä matta. Sellaisen metallinhohtoisen taivaansinisen olisin ehkä jotenkin voinut hyväksyä, nykyään sen värisiä Skodia näkyy hurjan paljon liikenteessä, mutta kun sellaista ei ollut värivaihtoehdoissa (oli vaalea ja tumma sininen), oli luontevaa valita tummansininen. Edellisen auton kanssa mun mieheni harrasti mielipiteen vaihtoa (vaihdoin jostain käsittämättömästä syystä oman mielipiteeni hänen mielipiteeseensä; ei auton värillä ole väliä kunhan se on musta), ja otin mustan auton, vaikka kaksi edellistäkin autoa oli sinisiä.

Ettei tämä mene ihan värejä pohtiessa, halusin autoon kauheasti tehoja (150 hv). Näin jälkikäteen voin vain ihmetellä, että mitä mun päässä liikkui, ja mitä -ttua mä teen etuvetoisella autolla, jossa on 150 heppaa? No, kuitenkin siinä on pieni moottori (1,4l) ja pienet päästöt. Tai näin minä uskoin ja luulin... Lisäksi tahdoin ehdottomasti Xenon-ajovalot, vakionopeuden säätimen ja 17 tuuman renkaat, minkä vuoksi piti ottaa madallettu alusta (!). Ja kun on päässyt automaattivaihteisen auton makuun, siitä ei voi luopua, kuten ei vakionopeudensäätimestäkään. Se on mitä mahtavin keksintö- vakionopeudensäädin, ja todella toivoisin että muutkin käyttäisivät sitä etenkin maantiellä liikkuessaan! Jengillä ei ilmeisesti ole mitään käsitystä vauhdistaan; 80 km alueella vauhti voi vaihdella viidestä kympistä yhdeksään kymmeneen riippuen mutkista tai mäistä. Puhumattakaan siitä, että jengi ajaa 40, 50 ja 60 rajoitusalueella 10 kmh ylinopeutta, mutta kahdeksankympin tai satasen alueella pääsääntöisesti alinopeutta, vaikka olis kuinka hieno keli ja hyvä näkyvyys. Sit on tietty niitä jotka ajaa aina ylinopeutta. Ja hauskinta on se että nekin jotka ajaa alle nopeusrajoituksen kuitenkin jarruttavat kameratolpan kohdalla. Ilmeisesti luulevat ajavansa ylinopeutta, eivät tiedä mikä nopeusrajoitus on, tai eivät tiedä paljonko mittari heittää. Ja sit tolpan jälkeen taas painetaan kaasua.

Koska olen entinen ostaja, tietenkin sniiduilin auton hankinnassa varusteiden kanssa. Otin auton yksillä 16 tuuman kesärenkailla, mitkä olivat kevytmetallivanteilla. Ostin vanteille uudet kitkarenkaat luottohuoltsikalta, missä edellistenkin autojen renkaat on vuosikausia vaihdettu alle, renkaat olleet säilössä ja missä on loistava palvelu. Samasta mestasta ostin edelliseen autoon just vuoden sisään sekä kesurit että kitkat. Onneksi sain hyvitystä kesärenkaista, mitkä meni "vaihdossa" kitkoihin. Keväällä tartten sit ne 17" vanteet ja kesärenkaat. OMG!

Vanhasta autosta sain ihan hyvin vaihdossa, näköjään Volkkari pitää hintansa, tai katotaan nyt miten pitää! Just kun olin laittanut tilauksen sisään, alkoi nää kauheet päästöjudanssit ja skandaalit. Mietin jo vakavissani että perunko tilauksen. Kolme kuukautta odotin ja pohdin ja sadattelin miksi olin mennyt hankkimaan uuden auton, ja toiset yyteetkin alkoi töissä ja... Mutta kun lopulta sain auton, olin niiiiiin onnellinen, että kaikki perumisajatukset ja epäilykset olivat saman tien pyyhitty pois mielestä!

Poikahan sillä aluksi ajeli enimmäkseen töihin, kun julkiset oli aivan liian hankalia ja aikaavieviä, kun duuni sijaitsi milloin missäkin (saneerauskohteita). Mä kuljin mieheni kyydillä töihin, ja joskus junalla kotiin. Nyt kun poika on intissä, saan ajella just niin paljon kun huvittaa.

Tänään oli jäätävä lumipyry, ajelin erittäin varovasti Vihdintietä ja eiköhän yks äijä vetässyt vanhalla chevymaasturillaan oikean persuksen ruttuun. Voi elämä että otti pannuun! Mun pieni sininen söpö Golffini- nyyh!

Mä olin menossa etelään Vihdintietä ennen kehä ykköstä vasemmalla kaistalla. Vasemmalta kääntyneet autot ajoi joko punaisia päin tai vanhoilla vihreillä, ja tukki molemmat kaistat. Mä ajoin hissukseen eteenpäin, jätin väliä että en jää keskelle risteystä, jos valot vaihtuukin punaiseksi. Pääsin risteyksen ohi, jono seisoi ja pysähdyin. Oikea kaista veti paremmin ja mun takana oleva lähti vaihtamaan kaistaa, vilkkukin oli päällä esimerkillisesti. Ja sit se auto yhtäkkiä vaan kosahti mun perään. Vauhtia ei ollut juuri ollenkaan. No siitä sitten ajettiin sivuun, hän nelivedollaan veti keskipientareelle (onko se oikea termi?), ja mä yritin, mut en päässyt. Hätävilkut päällä yritin ottaa kuvia vauriosta. Onneks hän myönsi virheensä, oli erittäin pahoillaan ja sanoi vielä että ei hänellä ollut edes kiire. Vaihdettiin numeroita ja mä tietty heti varmistin 16400:sta että kuski antoi oikeat tiedot.

Mua v-tutti ku pientä podengoa, sillä lähtiessäni kolaripaikalta pois, kukaan ei meinannut antaa mulle tietä, vaikka vilkku oli päällä. Jälkikäteen tuli vasta mieleen että toimiiko vilkku ollenkaan... Takalokasuoja rahisi rengasta vasten ja auto valitteli että pitäis tarkistaa takavalo. No sehän on paskana, mitä sitä nyt tarkistelemaan.



Nyt vaan odotellaan että saan luvan viedä auton korjaamolle- herra soittikin ja varmisteli mun mielipiteen tilanteesta, kun oli tekemässä vahinkoilmoitusta. Ja vieläkin pahoitteli aiheuttamaansa vahinkoa ja vaivaa. Positiivista tässä on se, että henkilövahingoilta vältyttiin!!! Mutta täytyy sanoa, että ei auta vaikka kuinka varovasti ajaa- eihän lumisade ole mikään ongelma! Jengi ei ilmeisesti osaa ajaa, niillä on hirvee kiire, tai ne on vaan niin v-tun hyviä kuskeja, parempia ja tärkeempiä ihmisiä kuin muut, ja koska niillä on niin älyttömän hienot ja kalliit autot, että heidän ei tarvitse pitää turvaväliä, suhteuttaa nopeutta keliin tai näyttää edes vilkkua, eikä muutenkaan noudattaa nopeusrajoituksia tai liikennesääntöjä! Huolestuttava trendi mielestäni!

Arvatkaa pelottaako edelleen kun pojat lähtevät mökiltä ajelemaan kotiin sunnuntaina iltapäivällä, kun alkaa hämärtää ja hirvet lähtevät liikkeelle, vaikka ei ole ruuhkaa ja poika ajaa erittäin varovasti ja rauhallisesti. Ei tarvita kuin yksi ylimielisesti itsestään ja ajotaidoistaan liikoja luuleva urpo, niin ei paljoa auta että auto on uusi ja siinä on Xenon-valot. Rekka-auton tai panssarivaunun ostan seuraavaksi- ei enää tartte pelätä hirviä tai ajotaidottomia urpoja. Paitsi jos ne on rekalla liikkeellä!

Revontulet ja vuodenvaihde

Olen yrittänyt perehtyä tämän koneen saloihin, ja nyt huomaan kuinka hidas tää on! Hermo meinas mennä, kun yritin saada lisättyä blogiin kuvia. Ihmettelin kun ei vaan onnistu, mutta sit tajusin et onnistuu se, mut hitaasti. Kyllä mun täytyy kehua microsoftin käyttistä ja ominaisuuksia; Android ei avaudu mulle- lienen Android-rajoitteinen. 

Olin taas paukkupelkoisen koiran kanssa mökillä uudenvuodenaattona, satuin pysymään hereillä suht kauan, joten yritin kuikuilla revontulia, kun niitä oli kuulemma mahdollista nähdä etelässäkin. Ja kyllä, näin oikeasti elämäni ensimmäiset revontulet!!! Yritin sammuttaa kaikki ulkovalot, mutta kauempanakin olevat valot loistivat yllättävän kauas ja häiritsivät melko paljon.

Kuva on kännykällä otettu, eikä se todellakaan ole tarkka, mutta näkeehän siitä mahtavan valoilmiön kuitenkin, eikö? Jos mulla olis bucket-lista, niin voisin tämän ruksia siitä pois. Mitähän muuta listalla voisi olla? Mun ehkä pitäisi miettiä tavoitteita, toiveita ja haaveita. Ennen olin hirvee haaveilija, minnehän se puoli minusta katosi? Realismi tappaa haaveilun ja palauttaa maan pinnalle kaiken maailman taivaanrannanmaalarit. Mun haaveilu rajoittuu siihen tylsään isompaan lottovoittoon- miten boooring! Pitäis luvata itselle että mietin muutaman hyvän tavoitteen tai haaveen ja pyrin niitä kohti. Laitanpa ajatusnystyrät hyrräämään... Palaan aiheeseen!

Mökillä oli oikeastaan todella ihanaa olla, kun ei tarvinnut huolehtia muista. Pojat (ja mies) olivat kaupungissa raketteja ampumassa, syömässä perinteistä uudenvuodenpastaa ja vanhempi poika tietty halusi nauttia viimeisistä päivistä ennen inttiä. No, voihan mökillä olla tylsää, jos ei tykkää katsella telkkaria ja kutoa/neuloa, lukea kirjoja tai olla ulkona. Paukuttelun vuoksi koira ei suostunut olemaan ulkona, joten minäkin linnoittauduin sisälle. Kummalista miten nykyään tuntuu hölmöltä ulkoilla ilman koiraa. Olisinhan mä voinut mennä vaikka metsään yksin, mutta eipä tullut lähdettyä!

Tässä koiruus piiloutuu peiton alle paukkeelta:

Sen sijaan kutasin välipäivinä kolme neulepaitaa valmiiksi; kaksi olin aloittanut jo aikaa sitten, mutta kun mulla on lieviä vaikeuksia saattaa asioita loppuun ja mieluummin aloitan jotain uutta kun tulee inspis ja visio (vinspis ja isio), keskeneräisiä tekeleitä lojuu ympäri nurkkia. No, nyt sain vietyä loppuun kolme urakkaa, ja se tuntuu erinomaiselta! Vielä on muuten yks paita osina, mikä pitäis kasata. Luin myös muutaman kirjan, sekä katsoimme pari kautta 24-sarjaa mun miehen kanssa. Hitto et siihen jää koukkuun!

Ja huomatkaa, että olen oppinut lisäämään kuvia blogiin- ta daa! Ei se vieläkään ihan helppoa ole, mutta mahdollista! Vanha koira vielä oppii...

Ruokaa ruokaa...

Iski kauhee nälkä ja lämmitin itsetekemääni erinomaista tomaattikeittoa. Oon kehittynyt ihan sikahyväksi ruoanlaittajaksi, vaikka itse kehunkin. Näköjään se on ainoa asia missä olen omasta mielestäni aidosti ja rehellisesti hyvä, ja jopa osaan kehua itseäni. Tomaattikeitto on yksi bravuureista, jopa muiden mielestä. Kahta täysin samanlaista ruokaa en saa tehtyä, kun teen ruoan aina fiiliksellä. Tomaattikeittoonkin tulee joka kerta jotain uutta, joskus vision perusteella tai sit sen mukaan mitä sattuu kaapista löytymään. Tällä kertaa mukaan pääsi kevyesti oliiviöljyssä freesattuja pilkottuja valkosipuleita ja salottisipuleita, monta purkkia paseerattua tomaattia, kasvisliemikuutio ja pestoa. Lisäksi purkinpohjalta aurinkokuivattuja tomaattikuutioita ja tomaattipyree putkilosta loput. Tuoretta basilikaa sekaan reilusti ja lopuksi Billyllä (sauvasekoitin) atomeiksi. Ja lirvahti sekaan aurinkokuivatun tomaatin makuinen Viola tuorejuustokin. Vähän pippuria ja suolaa. Nyt on monta litraa maukasta keittoa jääkaapissa, ja leipää voi ottaa lisukkeeksi jos on isompi nälkä.

Mulle iski jokin kumma kuivakakkupakkomielle. Kahvikakuista pitäisi kuulemma puhua. Se alkoi siitä kun tein nuoremman joulumyyjäisiin suklaisen taatelikakun (Kinuskikissan ohjeella). Laitoin kakun alumiinilautaselle, sulatin suklaata ja ripottelin valkoisia lumihiutalenonparelleja kakun päälle, kietaisin sen sellofaaniin ja viimeistelin komeuden valkoisella lahjanarulla. Siitä tuli niin hieno, että jouluksi oli ihan pakko tehdä samanlainen että sain itsekin maistaa. Samalla rupeamalla tein sitruunakakun, tarkemmin kaksi sitruunakakkua, joista toinen lensi roskiin, kun se hajosi. Kakku ei halunnut irrota uudesta silikonivuoasta. Olis pitänyt tutustua ilmeisesti käyttöohjeeseen ja antaa kakun jäähtyä ennen vuoasta irrottaimista- miten niin ei tartu??? Toisen kakun kanssa maltoin odottaa jäähtymistä kauemmin, mutta siitäkin jäi osa vuokaan. En kehdannut laittaa epätäydellistä kakkua myyntiin, joten fiksailin kakkua ja vein sen töihin. Peitin epätasaista pintaa sitruunamehu-tomusokeri- tuorejuusto -kuorrutteella ja ripottelin suolapähkinämuruja päälle. Oli siis ihan sairaan hyvä; pikkasen kirpeä, sopivasti makea ja vähän suolainen- työkaverit ihastelivat!

Vaikka makeiden leivonnaisten kanssa useinmiten käytän ohjetta pohjana, en juuri koskaan malta kokonaan pitäytyä reseptissä, vaan improvisoin ja "parantelen" ohjetta- yleensä onnistuneesti. Ruoan suhteen kannatan yksinkertaisuutta, puhtaita raaka-aineita ja makuja; "vähemmän on enemmän" sopii ruokaan. Leivonnaisten kanssa homma menee ihan toiseen suuntaan. Leipoessa motoksi kävisi "enemmän on enemmän", tai jopa "liian paljonkaan ei ole tarpeeksi". Jos pitää olla sitruunaa, sitä pitää olla niin että sen maistaa. Mä vihaan levonnaisia missä ei ole kunnolla luvattua makua; kanelipullassa pitää olla kanelia ja tavallisessa pullassa kardemummaa ja riittävästi! Hyvistä raaka-aineista en tietenkään luovu, enkä voisi kuvitella käyttäväni esansseja, vanilliinia tai kummallisia ja paljon prosessoituja ainesosia. Mä en myöskään ole koskaan tehnyt mitään liivatetta sisältävää. En osaa tarkalleen sanoa mikä on todellinen syy, luultavasti se sotii jotain osaa mun uskoa vastaan. Ja mä oon ihan uskomaton!

Mistähän ruoanlaittoinnostus lähti? Aluksi piti tietenkin opetella laittamaan ruokaa perheelle- lapselle lähinnä, sellaista tavallista kotiruokaa. Sinkkuna mä en juuri tehnyt ruokaa, ja se vähä mitä "tein" oli helppoa ja nopeaa; salaattia, kanaa ja riisiä sekä sinihomejuustopastaa. Enhän mä osannut itse edes perunoita keittää, vaikka koulussa oli köksää. Ei ruoanlaitto mitään rakettitiedettä ole, hyvin senkin oppii kun on kiinnostunut. Ja itse olen oppinut kaiken, mitä nyt vähän ottanut mallia keittokirjoista, muilta ja nykyään tietenkin googlesta. Ruokaohjelmia en juurikaan ole katsellut telkkarista, vähän Sikke Sumaria, kun hän vaikuttaa aidolta ja kokkailee järkevää ruokaa. En ole ilmeisesti vielä hifistelytasolla. Kun joutuu tekemään arkiruokaa kiireessä, väsyneenä töiden jälkeen ja tärkeintä on saada lapset ruokittua nopeasti, suht terveellisesti ja monipuolisesti, mutta taloudellisesti, yleensä ruoanlaitosta saa katoamaan kaiken ilon ja inspiraation. Se on kyllä sääli!

Ostajataustani vuoksi meillä käytetään safety stock (minimivarasto) tai refill-ajattelua (varaston täydentäminen), eli pakastimessa on yleensä kanafileitä, kalaa, jauhelihaa ja lenkkimakkara tai kebabsuikaleita, sekä leipää, marjoja ja peruna-sipulisekoitusta (kiusaukseen). Pikaruokaa meillä ovat vanhemman pojan suosikki maksalaatikko, nuoremman pinaattikeitto sekä molempien suosikki kalapuikot ja ranskalaiset niiksi päiviksi, kun en jaksa tehdä ruokaa. Jääkaapissa pitää olla maitoa, mehua, kermaa, voileipämatskut ja jukurtit sekä munia, perunaa, porkkanaa, ja salaattitarpeet plus sipulit. Näistä saa aina koottua jotain ruokaa, vaikka kauppaan ei pääsisi viikkoon tai kahteen. Kun jokin ainesosa loppuu tai mielellään ennen kuin se uhkaa loppua, se pitää kirjoittaa jääkaapin ovessa olevaan kauppalistaan. Tavoite on, että pitää olla yksi ketsuppipullo odottamassa, jotta ehtii ostaa uuden, ennen kuin se loppuu! En edes muista milloin meiltä olisi loppunut vessapaperi. Se olis ihan katastrofi jos niin pääsisi käymään.

Refill-ajattelu koskee myös deodorantteja, sampoita ja suihkusaippuaa, tai mitä miespuoliset asukkaat perheessäni nyt milloinkin sattuvat tarvitsemaan. Varsinkin miestenjutut varmasti unohtuu, jos ne ei ole listalla. Pyrin käymään kaupassa harvoin ja ostan paljon kerralla. Silloin mulla on mielessä jotain ideoita seuraavien päivien ruoista, mihin ostan tuoreet aineet. Samalla hankin ne refill-tuotteet, mitkä ovat listalla. Aineita mitä kuluu paljon, mitkä säilyvät hyvin eikä tarvitse avaamattomina jääkaappia, on varastossa enemmänkin. En juokse tarjousten perässä, mutta jos jokin käyttämämme ja hyväksi todettu tuote on alennuksessa, voin ostaa sitä reilummin.

On muutamia tuotteita minkä vuoksi valitsen kaupan- Lidlin Quelle kuplavettä saa vain Lidlistä, ja ne siniset pullot pitää palauttaa Lidliin, ikävä kyllä. Kun käyn Lidlissä, katson onko siellä Roberts coffeen tummapaahtokahvia hyllyssä (3,69/pkt). Jos on, ostan muutaman paketin. Citymarketissa sama kahvi maksaa 5,69. Smarketissa hinta on yleensä 3,99, minkä vielä suostun maksamaan. Citymarketista en osta ko. kahvia ikinä- periaatteen vuoksi.

Tällä metodilla on tultu toimeen vuosikaudet, ja se on hyväksi havaittu. Säästyy aikaa, mutta toisaalta on jonkin verran varastoa. :) Ja aika on rahaa, joten voitolla ollaan. Eikä meillä mene juurikaan ruokaa haaskuuseen tai vanhaksi! Nyt vaan pitää suhteuttaa määrät neljän hengen sijaan kolmen hengen tarpeisiin. Se voi olla vaikeaa!

Vanha parempi kuin uusi?

Pakko myöntää että ei pädilllä voi kirjoittaa! Sosialisoin nuoremmaiseni vanhan läppärin (sai joululahjaksi pöytäkoneen- vaihteeksi) ja yritän saada aikaiseksi järkevämpää tekstiä. Oikeasti puolet ajasta meni siihen, että tarkastin tuliko välilyönnin sijaan m tai jäikö toinen peräkkäinen konsonantti puuttumaan. En saanut asetuksista muutettua sitä kummallisuutta, jokin android-ominaisuus? No, tässä ei toimi välilyönti-näppäin ihan sataprosenttisesti, ja muutamat perusnäppäimet on ihan selkeästi väärässä paikassa. Kuitenkin tää on ensiluokkainen pädiin verrattuna- kirjoittamisen suhteen. Surffailuun, areenan katsomiseen ja hesarin lukemiseen se on ihan mahtava!

Voisikohan tällä oikeasti kirjoittaa kirjan? Edelleen mulla on dekkari tai dekkarimainen romaani hahmottumassa; olen kirjoitellut muutamia aihioita, miettinyt rakennetta, erilaisia tulokulmia ja juonenkäänteitä. Kohta mulla ei ole mitään hyvää syytä vältellä kirjoittamista. Jos vielä putsaan tän lievästi limaisen ja luultavasti limua ja keksinmurusia sisältävän näppiksen, en voi vedota edes spacebarin toimimattomuuteen. Johan nyt... :)

Vanhempi poika lähti inttiin. Heitin hänet ja kaverinsa Tammisaareen. Onneksi lähdimme ajoissa, sillä kymmenisen kilsaa ennen määränpäätä jouduimme odottamaan lähes tunnin, kun liukkaassa risteyksessä kaksi autoa olivat ajaneet kolarin. Taas talvi yllätti- ullatustalviiii! Eilen kävimme perheen voimin moikkaamassa alokasta tutustumispäivänä. Kokeilevat Drakassa sitä että lähiomaiset (omainen kuulostaa kuolleen lähipiiriltä) saavat tulla ensimmäisenä viikonloppuna vierailulle, että koti-ikävä (omaisten vai alokkaiden?) vähän lientyisi. Ekana viikonloppuna sieltä ei pääse kotiin, voi eiiii. Kokeilu kuulemma voisi ehkäistä keskeyttämistä. Kait nyt kuusi kuukautta seisoo vaikka päällään, jos kerran inttiin menee? Ja jos ei pysty, niin en usko että vierailuviikonloppu muuttaa mitään. Ehkä osoittautuu hyväksi keinoksi, mutta silti epäilen ja haluan esittää eriävän mielipiteeni! Olen sen arvoinen (=I'm worth it)!

Pohdin vierailulla nähtyäni muutamia naarasalokkaita (what?), että menisinkö nyt inttiin jos olisin 18 vuotta? Ja onko se oikein, että miehille intti on pakollinen, vaikka ilmeisen helposti sieltä pääsee pois jos haluaa, mutta naisille se on vapaaehtoinen. Todistetaanko sillä itselle/muille jotain, ja pitäisikö intin olla pakollinen naisillekin? Poikani vaikutti ottavan asian lunkisti, ja suhtautuvan jopa ehkä pienellä mielenkiinnolla. Mutta hän onkin rauhallinen ja minä en. Luulen että mulle tekisi erittäin hyvää olla siellä; kuunnella komentoja ja totella käskytystä; se vaikuttaa olevan mulle hämmentävän haasteellista.

En voi ymmärtää että miksi mun pitäisi tehdä jotain ymmärtämättä miksi niin tehdään ja vain siksi kun joku sanoo. Mut saa tekemään melkein mitä vaan, kun sen perustelee siten, että se sopii mun arvomaailmaan, ja jos se vaikuttaa järkevältä tai tärkeältä. Olisinko helppo nakki aivopesulle ja ääriarvoille? Mä pidän itseäni kriittisenä, ja kyseenalaistan asioiden järkevyyttä. Luulen kuitenkin että olen jäärä. Ja mä yritän nimenomaan positiivisesti ajatellen välttää turhaa työtä, kehittää asioita ja keskittyä olennaiseen, mutta miksi se usein tulkitaan vänkyröinniksi? Siksipä luulen etten sopisi inttiin, ja enenevässä määrin olen tullut siihen lopputulokseen etten sovi edes työelämään. En vaan jaksa sitä pönttöilyä. Taidan olla sopeutumisrajoitteinen- jopa elämän suhteen.

Lähti negatiivisuus ihan lapasesta, vaikka vaan yritin olla kriittinen ja pohdiskeleva. Kuten kälyni sanoi, että hänellä "lähti sukkien kutominen lapsesta"! Niin voi käydä kun kypsemmällä iällä (alle nelikymppinen!) alkaa harjoittelemaan kutomista. Nostan todellakin hattua hänelle, kun hän on aina ollut sitä mieltä että hän ei ole käsityöihminen. Ja ihan hiton hienoja sukkia syntyy- respect! Täs on mun uusimmat sukat, päättelemistä vaille valmiit:

Sen vuoksi mun pitäis nyt keksiä jotain muuta tekemistä, kuin olen epäyhteensopiva nykyisen työni kanssa. Tarkemmin ajatellen ylempien esimiesten kanssa. Työssä ei vältsyy ole mitään vikaa, eikä firmassa, eikä edes omassa esimiehessä, mutta hänen esimiehet ja -naiset taitaa olla todellisuusrajoitteisia. Sitä on liikkeellä... :)

Voiko kirjailijaksi ryhtyä? Jos olisin riippumaton kuukausipalkasta, jäisin varmaan himaan ja kirjoittaisin. Ja epäilen itseäni ja kykyjäni vaikka vasta pohdin asiaa. Jaksaisinko kirjoittaa, olisko siinä mitään järkeä, syntyisikö mitään? Jos saisin jotain valmiiksi, mitä sitten? Mistä tämä järkyttävä itseluottamuksen puute kumpuaa? Mä epäilen syyksi sitä että olen rhesus-negatiivinen veriryhmältäni. Onkohan siitä tehty jotain tutkimusta? Voisin tehdä aiheesta tutkimuksen ja väitellä negatiivisuustohtoriksi. Olisiko se positiivista?