Kun olisi saanut luodin luotiliiviin

Kannattaa sitoa kengännauhat, ettei kompastu kuten minä sunnuntaina. Raahasin rikkinäistä keittiöntuolia mökillä kokkoon, kun astuin huonosti solmittuihin kengännauhoihin. Vasemmassa kainalossa oli tuolin istuinlevy ja etujalkahaarukka. Oikeassa kädessä oli loput tuolista, eli selkänoja-takajalat-istuimen sivut-hässäkkä. Nurin mennessäni kaaduin vasemmalle, eli suoraan etuhaarukan toisen jalan päälle. Vieläkin pahempaa jälkeä olisi voinut tulla siitä toisesta vaihtoehdosta, selkänoja-hässäkässä oli terävämpiä osia. Lopputuloksena etujalasta on nyrkinkokoinen mustelma vasemmassa rinnassa. Koko rintakehä edestä ja takaa on ihan hiton kipeä, enemmän toki vasemmalta puolelta- ihan kuin sydämestä olisi ottanut. Pahin kipu on jo hellittänyt, mutta yskiminen ja aivastaminen sattuu edelleen. Kaupassa käydessäni huomasin että ostoskärryn kääntäminen kurveissa on todella haastavaa. Paikoitellen nauraminenkin teki sen verran kipeää, että yritin ajatella vähemmän naurattavia ajatuksia. Revi siitä sit positiivisuutta...

Välitön tunne oli ehkä saman kaltainen kun saa osuman luotiliiviin- taju lähtee, sattuu saatanasti, mutta ei kuole. Kyllä mä tajuissani pysyin, mutta olihan se melkoinen tärsky. Luotiliiviin osuman saaneet voi olla asiasta eri mieltä, mutta toivon että en joudu kokemaan tätä uudelleen.

Täytyy sanoa etten olisi ikinä uskonut laittavani nettiin tissikuvaa- ainakaan omasta tissistä. Nyt sekin on sit tehty :).

No johan on...

Perhana, eihän se mun ihana uusi kone sit pelittänyt kelvollisesti, joten jouduin palauttamaan sen verkkokauppaan. Eivät juurikaan kyselleet, katsoivat vain että tarvittavat lisukkeet, eli laturi, oli mukana, eikä esim. näyttö ollut rikki. Ja uutta konetta peliin. Nyt olen asentanut itselleni jo toisen koneen uusine officeineen ja muine tarvittavine softineen. Kummasti homma kävi tällä kertaa helpommin, kerran sen tehneenä, ja kun käytössä oli toimiva näppäimistö. Edelleen ihmettelen mun asennetta ja ajatuksen kulkua, kun epäilen aina ensin itseäni. Jos saisin sellaisen itseluottamuksen hankittua, että voisin uskoa että voin oikeasti osata jotain, eikä aina tarvitse epäillä omaa kirjoitustaitoa, näkökykyä tai ymmärrystä, olisin ehkä onnellisempi. Mut nyt mä olen ihan älyttömän onnellinen!

Olin tiistaina sekä ruotsin että englannin tasokokeissa. Ihan perussanastoa, ei mitään liian kummalista, tosin enkussa oli pari tuntematonta sanaa! Lopputulema oli että ruotsin pisteet olivat 43/50 ja enkun 40/50, eli molemmat meni kirkkaasti läpi. Huom- ruotsi meni läpi paljon selkeämmin, kun siinä hyväksytyn raja oli 25/50 kun enkussa se oli 30/50. Ja englantia mä kuitenkin olen käyttänyt paaaaaljon enemmän, sekä puhuttuna että kirjoitettuna. Monet meikäläisistä jäi rajan tietämään ja aika moni reputti ruotsin. Silti mä jännitin etten pääse kummastakaan läpi- miksi?? Vastatessa jo tiesin että monet kysymykset/vaihtoehdot oli helppoja, ja tunsin jonkin asteista varmuutta, mutta silti pelkäsin etten pääse niistä läpi. Kait se kumpuaa jostain kaukaa.

Oppilaskunnan porukat, eli pari nuorta porvoolaista lähihoitajaopiskelijaa, kävivät esittäytymässä  ja mainostamassa baarikiertueita ja oppilasjuhlia auditoriossa ja meidän turva-ryhmä meinas hiiltyä kun esittelyn lopuksi otettiin yhteiskuva lupaa kysymättä. Koska meidän ryhmässä on supotyyppejä ja poliiseja ihan merkittävä osuus, he kääntyivät samantein pois kamerasta, mikä on mullekin luontainen reaktio! Ehkä olen todellakin ollut väärällä alalla? Muiden reaktiot on toki ymmärrettäviä kun heillä on turvakieltoja ja eivät muutenkaan hengaa facebookissa tai muualla somessa, ettei ammatti paljastu ja vaikkapa perhe joudu vaaraan. Minusta se on ihan älyttömän jännää ja olen niin onnellinen kun mä pääsin ryhmätyöryhmään, missä on yksi poliisi!

Ilmoittauduin rikoksentorjunta kurssille, ja oon ihan intopinkeenä aiheesta. Tietenkin pelkään että joudun tekemään ihan hitokseen töitä kun muilla on niin paljon enemmän osaamista ja kokemusta alasta. Eihän se mitään rakettitiedettä voi olla, jos niin monet ihmiset tekevät sitä työkseen. Omat rikoskokemukset pohjautuu kotimaisiin rikosdekkareihin, joita olen vuoden sisällä lukenut melkoisen paljon, ihan vahingossa. Kaipa se on ollut jotain johdatusta. Sitäkin olen pohtinut, että mistä tulee voimakas viehättyneisyyteni siniseen väriin, ja eritoten tummansiniseen? Ehkäpä minussa asuu pieni poliisi? Voi tosin olla että kaikki poliisit ei pidä sinisestä... :)

Intoa, ylpeyttä ja lievää noloutta!

Koska olen tuleva opiskelija (ai kauheeta, mun mieheni voi sanoa "seukkaavansa" opiskelijatyttösen kanssa!), jouduin ostamaan itselleni ensimmäisen ihan uuden oman tietokoneen (ideapad läppäri), minkä mieheni tosin minulle verkkokaupasta valitsi. Hain sen ihan itse, asensin siihen officen itse ja sain jopa kaikki tarpeelliset härpäkkeet toimimaan ihka itse; kuten gmailin, blogin, muutamat tarpeelliset favoritit sekä google driven, joten puhelista saa kuvat nyt ihan hiton helposti vaikkapa tähän blogiin. Ja hei tietenkin personoin koneen ulkoasun liimaamalla siihen muutaman sydäntarran! A vot!

Mä oon niin onnellinen, vaikka alku oli vähän hankalaa; kaikki näppäimet eivät nimittäin toimineet. Ihmettelin kun yritin kirjautua meidän verkkoon ja kone pyytää tietenkin suojatun verkon salasanaa. No, ihan kaikki näppäimet kun ei toimi, eikä kone tietenkään näytä mitä kirjoitan, epäilen tietenkin ensimmäiseksi että joko muisti pätkii pahasti tai sormet eivät osu kohdilleen- kumpikaan oireista ei ennusta hyvää! Sitten huomaan että kun painan ykköstä tai huutomerkkiä, salasanaan ei tule palleroa (kun kirjoittaa yhden merkin, niin tulee pallero, ettei salasanaa näe, eikö pallero ole hyvä termi?). Lopulta otin käyttöön näyttönäppiksen, minkä avulla sain lopulta kirjauduttua verkkoon ja asennettua ohjelmat. Olin mielestäni hirveän ovela, kun vahingossa löysin tällaisen toimivan ratkaisun.

Kuitenkin aloin pohdiskella että mitä helvettiä teen uudella koneella, minkä näppis ei toimi? Miten kirjoitan koulujuttuja ilman a-kirjainta? Käytänkö aina näytön näppistä, vaikka hankin läppärin just näppiksen takia? Ei kovin kätevää... Kaivoin esiin post-it-sovelluksen ja kokeilin mitkä näppäimet ei toimi; §,1, tab, q, w, a, <, capslock. Ne ei todellakaan toimi! Jopa joululomalla oleva nuorempi poikani tuli asiaa todistamaan. Siispä soitan Verkkokaupan huolto-/ palautusnumeroon. Samalla kun esitän ongelmaani hieman epäröiden, painelen niitä näppäimiä vähän kovemmin kuin painottaen ärtymystäni, post-itille alkaa ilmestyä puuttuvia kirjaimia. Voi herranisä että voi nolottaa! Siinä sit selittelen että nythän näppäimet toimiikin ja pahoittelen turhaa yhteydenottoa. Huoltotyyppi sanoo vaan (ei yhtään alentuvaan sävyyn): "Hienoa jos näppäimet toimii, niissä voi joskus olla jotain häikkää ja jos tulee muita ongelmia niin ota uudelleen yhteyttä". Kovasti kiittelin että hirveän hyvä huolto ja asiakaspalvelu heillä on kun näin etänä saavat ongelmat katoamaan... Sitä nolouden määrää!

No nyt kone toimii, näppäimet toimii ja suurin osa noloudestakin on unohtunut. Päällimmäisenä fiiliksenä on se että MÄ sain koneen itse asennettua. Meillä nää kaikki tekniset hommat ovat olleet mieheni kontolla, ja pelkäsin että en osaa/uskalla enää tehdä mitään tietsikoihin liittyen. Näköjään ei tarvitse olla IT-guru. Mun eka kone- ehkä mä nukun sen vieressä!!! Sydämiä ja kaikkee...