Hiihtoloma tuli ja meni

En kyl ymmärrä minne hiihtolomaviikko katosi. Kävin hiihtämässä kerran järven jäällä ja senkin tein vasta sunnuntaina. Enempään en pystynyt, koska jotenkin olen edelleen pikkasen heikossa hapessa. Keli oli sunnuntaina mitä mahtavin; aurinko paistoi matalalta ja lumi lisäsi sen voimaa, muutama pakkasaste, ei tuullut. Sukset olivat olleet ulkona edellisestä talvesta, ja voiteena oli hämähäkinseittiä ja siitepölyä- ihan hyvin toimi tasaisella. Joissain kohdissa jään päälle oli päässyt vettä ja se teki jännän höttöpatjan jään pinnalle, mikä tarttui suksen pohjaan ja antoi haastetta. Paikoitellen tuli kokeiltua lähes vesihiihtoa.

Tein yhden lenkin latua itselleni, minkä kiersin kolme kertaa. Pidempää lenkkiä en uskaltanut lähteä kiertämään, jos kunto olisikin tehnyt tenän. Siitäpaitsi  joutsenperhe oli leiriytynyt jäälle, enkä todellakaan ala heitä häiritsemään. Lenkin pituutta on mahdoton arvioida järvellä, veikkaisin max puolta kilsaa. Eli huikea saldo hiihtoa tänä talvena- 1,5 km.


Hiihtolomahan meni meidän osalta vähän mönkään, kun nuorempi poika otti perjantaina flunssavuoron. Isäntä kävi kaksi kertaa lekurissa karmean yskän ja kurkkukivun takia, ja minä vein pojan lekuriin kurkku- ja korvakivun takia- diagnoosi oli molemmille ärjy nuhakuume, ei angiinaa tai korvatulehdusta. Tauti saapui inttipojan mukana ja kiersi meidät kaikki. Mökille pääsimme vasta keskiviikkona. Onneksi mieheni jaksoi ja pystyi laittamaan vedet kuntoon, kun kovilla pakkasilla jokin läpivirtaussähkölaite aiheutti oikosulun, sähköt katkesi ja pakkanen pääsi rikkomaan hanan tai sulun tai jotain. Tämän takia sekä saunan että meidän mökin vedet olivat poikki. Kun on tottunut että vettä tulee hanasta, vedettömänä ollaan kuin kalat kuivalla maalla- kaikki on hiton hankalaa. Toki ennenkin pärjättiin ilman juoksevaa vettä, mutta kun tilaa on vähän ja homma perustuu siihen että hanasta saa vettä, ei keittiöön mahdu ylimääräisiä ämpäreitä tai kanistereita juomavedelle ja käsienpesulle- tiskaamisesta puhumattakaan. Kun sauna uudistettiin viime kesänä perusteellisesti, siellä ei ole mitään missä lämmittää vettä, ja saunominen ilman lämmintä vettä on haastavaa. Nyt kaikki on kuten ennen oikosulkuja, ja oikeastaan vieläkin paremmin. Meilläkin on mökissä pieni boileri ja hanasta tulee kuumaa vettä haalean sijaan. Olipa onni että läpivirtauslämmitin meni rikki- heh!

Ihana työkaveripariskunta järjesti perjantaina tanhut eli kotibileet. Kävimme porukalla hakemassa A-butiikista juomia, ja ruoaksi tilasimme pizzataxista pizzat! Aivan mahtava idea kun kenenkään ei tarvinnut stressata ruoan ostamisesta tai laittamisesta. Sitäpaitsi pizza oli hiton hyvää. Emäntä, ja yksi vieraskin, olivat leiponeet ihania suklaisia brownie-tyylisiä leipomuksia jälkkäriksi, joten jouduimme venymään lähes ylensyöntiin, kun tarjolla oli myös jäätelöä kastikkeiden, pätkisten, vaahtokarkkien ja keksien kera. Lisäksi todistin tanhuamista, kun nuoruudessa tanhua harrastaneet tytöt intoutuivat muistelemaan tanhuaskelia ja kuvioita saaden muutkin mukaan kokeilemaan. Youtuesta tanhumusaa ja typyt vetivät hienot esitykset keittiössä. Sain vakuuttavaa materiaalia myös videon muodossa, mistä voisi tuunata mahtavan ohjelmanumeron tuleviin kinkereihin. Mikähän olisi seuraava teema?

Ja sit se iski!

Heti kun aioin olla välittämästä flunssan satunnaisista oireista, se iski. Tiistaiaamuna menin koiran kanssa aamulenkille, ja ihmettelin kun melkein hengästyin kävelemisestä. Yleensä ottaa pannuun jos hurtta vetää, mutta nyt ei haitannut yhtään, en varmaan olisi itse jaksanut kävellä kotiin asti.

Matkalta löysin tällaisen ihanan lumikissan, ja mun oli ihan pakko näpätä kuva. Kisun masuun oli koira kivasti pissinyt, ja tietenkin Pongo yritti samaa, mutta n antanut. Kisu oli niin söpö, sillä oli lehdistä tehdyt silmät, risuviikset ja häntäkin, mikä ei oikein kuvassa näy. Ensin kylläkin luulin että eläin on kettu, mutta kallistuin kuitenkin kissaan. Kun raahauduin himaan, oli pakko mitata kuume- olihan sitä 38, 8 astetta. Olin ihan rikki ja vasta tänään perjantaina olen enemmän elossa, toipilas edelleen, lämpöä on edelleen, kurkku käheä ja yskittää. Tätähän mä pelkäsin, kun kaikki muut perheenjäsenet ovat sairastuneet. Mieheni on ollut koko viikon poissa töistä, joten se on todella sairas. Kävi kyl lekurissa kaikissa testeissä, ja se on kuulemma terve kuin pukki. Herranisä, miten huonona se olis jos sairastuisi? Siis ei ollut mitään selkeää, ei influenssaa, angiinaa tai muuta testeistä selviävää, eli vain normaali nuhakuume. Sitkeä ja ärsyttävä- etenkin yskä. Joskus mieskin! Nyt sit on köhitty, paleltu ja hikoiltu ympäri kämppää; lähes koko viikko.


Perjantaina oli ihan pakko mennä kauppaan, kun jääkappi oli lähes tyhjä. Haahuilin kaupassa Buranalla ja Finrexinillä doupattuna. Jos en olis kirjoittanut kauppalistaa (ja ottanut sitä mukaan), ostoksista ei olis tullut mitään. Melkein hirvitti autolla ajaminen kaikissa aineissa- heh. Varmaan siitä johtuen mukaani tarttui (yllätys) pari nippua tulppaaneja, tarjouksesta (2 x 7 kpl-nippu= 5€). Oli kyllä niin surkeat kukat, että en enää osta kukkia kitymarketista, alehintakin oli ryöväys. Jouduin leikkelemään kukat ja asettelin ne pienessä kuumehöyryssä neliskanttiseen vaasiin. Katsotaan mitä siitä tulee, jos aukeavat ollenkaan. No, voi olla että mun aistit eivät olleet tarkimmillaan valintaa tehdessä...

Lauantaina piti herätä suht ajoissa, viedä hurttis ulos, laittautua ihmisten ilmoille ja mennä sotilasvalan vannomistilaisuuteen. Nuorempi poitsu jäi kotiin, koska nyt hänelle nousi kuumetta. Oli kyllä paljon patsastelua ulkosalla, ja vaikka yritin laittaa kerroksittain vaatetusta, mutta siellä satoi vettä, lunta ja melkein jäätäkin, mikä tekee pukeutumisesta suhteellisen haastavaa. Hanskat oli pian ihan märät, ja jalat jäässä. Luojan kiitos ei ollut pakkasta! Vaihtoehto oli, että olisin katsonut valan ja päässyt appivanhempien kyydissä aikaisemmin kotiin. Mutta kun oltiin reilusti yli puolen välin, niin päätin jäädä syömään hernaria, ja odottelin kunnes poika pääsi vapaalle ja poistuimme omalla porukalla kotiin. Eihän siinä touhussa katsojan kannalta ollut mitään järkeä, kun jannuja on niin pirukseen ja kaikki vielä näyttävät ihan samalta. Puheenpitäjäkin (varmaan joku hirveän korkea-arvoinen sotilas?) vitsaili, että kyllä te löydätte oman poikanne sieltä; hänellä on maastopuku ja musta hattu. Hah hah! No, nyt sekin on nähty, vaikka olin odottanut näytöksiä, Hornettien ylilentoa ja enemmän marsseja jsekä sulkeisia polkupyörillä tai suksilla- jotain actionia. Nyt varasotkun aulassa oli näytillä aseita, kertasinkoja ja isompiakin sinkoja. Yksi solttu esitteli sitä isompaa sinkoa ja mainitsi että sillä ampuminen maksaa 2000€ ja minä kysyin että käykö sille kortti. Vähän se ihmetteli, että mikä kortti, kunnes ymmärsi mun ilmeisen huonon vitsin. Ihmeen huumorintajutonta porukkaa...


Meidän makkarin telkkari on tiensä päässä, sillä DNA teki jonkin päivityksen eikä telkkari enää näytä kuin Ylen kanavat. Ilmeisesti meidän täytyy investoida uuteen telkkariin, kun ainoa väline millä voi tallentaa ohjelmia on nyt rikki. Onneksi lauantaina katson vain ja ainoastaan Yleä, eli Shetlandin, Yleleaksin, Uutisvuodon ja Banksin. Ja kun kirjoitin tämän julki, huomaan kuinka tylsältä mun elämä vaikuttaa kun lauantain kohokohta on Ylen ohjelmat ja lasi viiniä. Mä oon niin keski-ikäinen. Onneksi ens perjantaina on rakkaan ystävän kotibileet, mitä odotan ihan valtavasti. Siellä on aina ollut niin ihanaa; loistavaa porukkaa, mahtavaa ruokaa (ja juomaa) sekä hyvä meininki ja rento fiilis. Enkä todellakaan laula Singstaria!!!

Hempeätä ja ystävänpäivää!

Ta daa- löysin Alkosta tällaisen kauniin pullon, vaikka olen uskotellut etten osta mitään kauniin pullon takia. Ovat näköjään osanneet yhdistää mauttomuuteen mun heikkoudet, eli vaalenpunaisen ja kuivan Cavan, mitä en voinut vastustaa. Tarjoilin juomaa miehelleni kylläkin jo lauantaina, mutta se oli tarkoitettu Ystävänpäiväksi. Väriteemaan kuului myös rakas Villeroy&Bosch-skumppalasi, ja oli pakko napata oikein kuva. Pitäisi keksiä jokin nätimpi tausta kuvien ottamiseen esineistä, asetelmista tai näistä mahtavista "installaatioista". Jotenkaan toi keittiönpöytä ja ikkunaheijastukset hälventää eteeristä tunnelmaa, kun taustalla näkyy kuvan ottaja ja/tai kauhea kaaos keittiön tasoilla. Pitää ostaa valkoinen A1-kokoinen (ei Audi, vaan) pahviarkki, minkä voi laittaa taustalle ja muuttaa värikkäällä valolla taustan teemaan sopivaksi ja sitä korostavaksi. No en ehkä kuitenkaan...


Ihanaa kun olen nähnyt ystäviä, eilen näin piiiitkästä aikaa ystävää kahvien merkeissä Jumbossa, ja tänään menen syömään lounasta Kaareen ja perjantaina Selloon. Viime viikollakin olin Kaaressa erityisen rakkaan ystävän kanssa, työkaveri, mutta myös rakas ystävä. Näköjään notkun Kaaressa harva se päivä, ja olen monesti törmännyt jumppaopeenkin siellä. Kirkkaan oranssi tukka loistaa kauas, mitä ei olla huomaamatta. Piristystä päivään saa niin monella tavalla, ja ihanien ihmisten näkeminen vaan on ihan parasta.


Eilen lähettelin ystäville ja sukulaisille ystävänpäiväntoivotustekstareita tulppanikuvan kera, ja kaikilta tuli paluuviesti. Paitsi yhden viestin unohdin lähettää, siis painaa send-namiskaa- noloa. Päivä sinne tai tänne, kaipa ne toivotukset kelpaavat pahoittelun ja selityksen kera. Olen monesti kirjoittanut viestin ja unohtanut lähettää sen, ja löytänyt aloitetun viestin paljon myöhemmin. Toivottavasti mitään tärkeää ei ole jäänyt sanomatta tai vastaanottaja jäänyt odottamaan kommenttia. Minä ja tekniikka ei aina ihan sovi yksiin, voihan se olla myös jokin keskittymiskykyyn liittyvä probleemi. Tekevälle sattuu!


Kotona on ollut flunssakausi, kaikki muut ovat olleet kunnolla kipeitä, ja mulla vaan junnaa eikä iske. Ajattelin nyt vaan unohtaa flunssan, aion mennä ja viipottaa, jospa pääsen sitä karkuun. Keittelin jokin aika inkivääriteetä ja join sitä litratolkulla hunajan kanssa, mutta en huomannut sillä suurempia limaa poistavia vaikutuksia, vaikka vähän uskottelin itselleni sen niin tekevän. Toisaalta kullekin toimii eri tropit tai keinot, jos toimii. Yllättävän moni "lääke" on plasebo. Kälyni sanoo jopa hydrokortisoni-voidetta lumelääkkeeksi. Kurkkupastillit ja yskänlääkkeet toimivat jos niiden haluaa toimivan. Haluan uskoa että suklaa auttaa vaivaan kuin vaivaan. Siitähän tehdään jatkuvasti tutkimuksia (kuka ne rahoittaa- Fazer, Marabou?) milloin se alentaa stressiä, milloin kolesterolia ja masennusta. Lindtin suklaatäytemunia saa syödä pääsiäisen aikoihin, mutta jouduin jo nviikonloppuna kokeilemaan niitä missä on keltainen ja oranssi folio- ihan pikkasen vaan, ai miten on hyviä, vasta kolme on syöty. Ne punakuoriset munat on parhaat ja annan itselleni luvan ostaa yhden pakkauksen vuodessa. Onneksi en yleensä ihan kaikkia syö itse. Olenkin alkanut piilottamaan niitä herkkuja, mitä en halua muiden löytävän. Olipa mahtavaa löytää pussillinen karkkia helmikuussa, minkä olin ostanut jouluksi- huono muisti yhdistettynä kaappien siivoamiseen palkitsee joskus!!


Miten herkut hyppäs mieleen- siitä puhe mistä puute! Vähän mietin että olisin tehnyt Red Velvet kakkua ystävänpäiväksi, mutta en saanut aikaiseksi. Ehkäpä yllätän itseni vielä jokin päivä. Muistaakseni mulla on jopa punaista elintarvikejauhetta, millä kakun voisi värjätä. Ostin sen joskus piparkakkujen koristeluun, mutta se haalistui todella nopeasti. Ehkä se toimisi kakussa paremmin. Muistelin että kakkuun olisi laitettua punajuurta, mikä vähän kiehtoi ja kummastutti, mutta onhan porkkanakakussakin porkkanaa, miksei punajuurtakin voisi käyttää. Ohjeeseen tulee myös etikkaa, joten etikkapunajuuret voisi olla eksoottinen ainesosa. Siihen  tarvitaan myös Buttermilkiä, mikä on kuulemma piimää. Kun näen tänään J:n, on pakko kysyä, kun hän on asunut jenkeissä, leipoo paljon ja käyttää vielä jenkkiohjeitakin. Taidan hankkia ensi viikonlopuksi aineet ja teen kakun sotilasvalan vannomisen kunniaksi. Ilmeisesti joudun patsastelemaan varuskunnassa taas puoli päivää paraateja, näytöksiä ja kaikkiea isänmaallista seuraten. Voisinkohan pyytää miestäni streemaamaan valan vannomisen, ettei tarvitsisi mennä sinne? Ai kamalaa, mä oon niin huono äiti! Mieluummin leipoisin himassa kakkua. Osaisikohan poikani arvostaa sitä?

Uudet verhot... Jee!

Nyt iski keväinen sisustus, sopivasti ysävänpäivän kynnyksellä! Koska ikkunassa roikkui edelleen ns. jouluverhot, kaipasin piristystä keittiöön. Idea vaaleanpunaisesta kapasta tuli oikeastaan  tulppaaneista keittiön pöydällä. Hämmästelen kuinka paljon tulppaanit kasvavat maljakossa, ja väreissä on huisisti eroja; vaaleimmat kasvoivat varmaankin viisi senttiä parissa päivässä- todella hämmentävää!

Idean saattamana menin Eurokankaaseen, mikä muuten oli vaihteeksi muuttanut. Mulla oli oikeastaan kaksi visiota, toinen oli vaaleanpunainen teema ja toinen oranssin kellertävä. Verhokankaan tulee olla sillä tavoin kuvioitu, että sen voi halkaista keskeltä, mielellään tulee olla jotain kuviota, ei liian isoa, mutta ei liian pientäkään. Ostan yleensä kappaan nelisen metriä, laitan sen pitkittäin kahtia, ja toisesta puolikkaasta voin tehdä kaitaliinan, pyyhkeitä tai tyynyliinoja. Nyt ostin tämän muutamalla eri vaaleanpunaisen tai fuksian sävyllä kukitetun valkopohjaisen kankaan. Alareunaan ostin fuksian värisen vinokaitaleen, ja se sitoo kokonaisuuden mukavasti yhteen. Olen kadottanut osan harmaista verhotangon rengasnipsuista jonnekin, sillä 20 ei riitä neljään metriin millään! Yritän vielä kaivella jemmoista, mutta jos niitä ei löydy, joudun lähtemään Ikeaan.


Koska verhojen pitää sointua tiskiharjaan ja tiskirättiin, lähdin etsimään sellaisia Kodin1:stä.  Mulla on ollut sellaista leikattavaa Wettex rättiä, mutta nyt sitä ei ollut saatavilla. Onneksi sieltä löytyi Roosa nauha-teemainen sopivan värinen harja. Vielä kun väkerrän pyyhkeen (onneksi kangas on puuvillaa) roikkumaan kaapinoven reelinkikahvaan, ja ehkä pienen liinan pöydälle, kokonaisuus värittää keittiön mukavan keväiseksi. Seuraavaksi ostan pinkkejä ja valkoisia tulppaaneja.


Oranssi visio ei ihan konkretisoitunut kangaskaupassa, sillä oranssihtavien kankaiden valikoima oli hyvin rajoittunut. Sävyjen tulee olla kauniita ja puhtaita, mutta valikoimissa oli vain liian isokuvioisia ja enemmänkin sivuverhoiksi sopivia kuoseja. Löysin punavalkoisen kankaan, ja pohdin että jos värjään sen oranssiksi, siitä voisi tulla oikein hieno. Uskaltauduin ostamaan kankaan, koska metrihinta oli kokonaiset 3 €. Erittäin kohtuullinen hinta, sanon minä, varsinkin kun vaaleanpunertava kangas maksoi 14,90€/ metri. Eli vaikka värjäys menisi ihan pieleen, menetys ei olisi ihan mahdoton. Muistelin että Myrtsin kitymarketissa oli hyllyllinen pesukonevärjäykseen tarkoitettuja värejä ja suhasin sinne. Juu ei, ei ollut enää värejä. Koko kauppa on myllätty sikinsokin, ja näköjään valikoimakin muuttuu, onkohan kauppias vaihtunut? Oli pakko käydä rihmakaupassa Kantsussa. Siellä lähin- oikeastaan ainoa- sopiva väri oli nimeltään mandariini, vai satsumako se oli. Pikkasen oranssiin vivahtava keltainen, ja se sai luvan kelvata. Pistin kankaan ensin pesuun, että siitä lähtee mahdolliset suoja-aineet tai pinnoitteet. Seuraavaksi pistin värin ja suolat sekaan, ja koneen uudestaan päälle. Kun ohjelma oli valmis, löysin koneesta aivan mahtavan kelta-oranssi-punaisen aaltokuvioisen kankaan- jumankauta se näytti mahtavalta.


Jahka kangas on kuivunut, eli huomenna, voin tehdä toisen keväisen verhon. Koska olen kaukaa viisas ja läheltä kaunis, ostin tämänkin kapan alareunaan vinonauhan, tietenkin oranssin. Mistä ihmeestä löydän oranssin tiskiharjan? Oranssia tiskirättiä olen aiemminkin ostanut, oliskohan sitä vielä saatavana? Mä muuten kirjoittelin Wettexille, että voisivat vähän vaihdella niitä metrirättien värejä, voisiko jouluksi olla punaista, ystävänpäiväksi vaaleanpunaista jne. Nythän löytyy keltaisen, sinisen ja valkoisen lisäksi limenvihreää, vaaleanpunaista, on oranssia ja joskus myös valko-liilaa. Näitä erikoisvärejä vaan on ihan liian harvoin, ja eri kaupoissa on ihan eri värejä. Eikö ne pirulauta tiedä milloin mä tarvitsen vaaleanpunaista tai oranssia rättiä?

Älsyttää ihan kalmeasti!

Jumppaopen kaksivuotias poika sanoo että älsyttää, jos häntä ottaa päähän. Kun ärrän korvaa ällällä, se jotenkin vähentää ärsytystä, minkä takia olenkin alkanut käyttää Veetin versiota kun jurppii. Yleensä mua alkaa naurattaa sanoessani sen ääneen, mutta ei sekään aina tehoa! Esimerkiksi tänään mua älsytti ihan pelkeleesti, kun katsoin aamulla ulos ikkunasta ja näin kun lunta satoi vaakatasossa. Ei auttanut muu kuin pistää vaatteet niskaan ja mennä ulos hurtan kanssa, vaikka kuinka älsytti.


Sekin älsytti, että pukkaa flunssaa ja veto on veks. Olin nimittäin sopinut bilistreffit perjantaille, ja jouduin perumaan sen vetämättömyyden takia, mutta onneks kaverilla oli ihan sama ongelma, ja peruminen ei pilannut kummankaan iltaa. Olisi tehnyt ihan hyvää käydä paikallisessa läiskimässä bilistä, vaikka kaveri ei sitä ole pelannutkaan. Mullakin on niin pitkä tauko, että ollan samalla tasolla. Oliskohan edellisestä kerrasta niin pitkä aika, että aloittelijan tuuri olisi palannut? Mutta silti vähän älsytti kun kerrankin olisin päässyt bilistämään, niin olin flunssainen.


Vähks älsytti että tehdään pussilakanoita missä ei ole yläpäässä reikiä käsille. Melkein meinasin ratkoa päät ja tehdä ne reiät. Ikeassa ilmeisesti säästetään, sillä muutamissa sieltä ostamissani pussilakanoissa on sama ongelma. Ja koska mulla on jonkin asteinen pakkomielle lakanoista yleensäkin, niin jumankauta että se älsyttää. Tuplapeitettä ei varsinkaan saa oikenemaan lakanan sisällä. Taidanpa tehdä ne reiät, niin poistuu älsytyksen paikka lopullisesti.


Eilen kävin Lildlissä palauttamassa pulloja ja koska tällä kerralla pullonpalautusautomaatti toimi eikä ollut edes jonoja, ajattelin taas antaa kaupalle mahdollisuuden. Kävelin sen ympäri ja yritin ostaa mahdollisimman paljon kauppalistan tuotteita sieltä, mutta vähiin ne jäi. Joko hylly oli tyhjä, tai oikeaa merkkiä ei ollut. Kahvi oli veden lisäksi ainoa asia mikä tarttui mukaan. Mutta olin päättänyt mennä kitymarkettiin, joten asia oli ok. Mutta ne jonot oli jäätävät. Siellä on aina kamalat jonot, eli ei tullut yllätyksenä, mutta hitto että älsytti, kun neljästä kassasta kaksi vielä sulkivat vaikka jonot oli pitkät. Eikö siellä kukaan käytä järkeään?


Kitymarketisakin oli kaamee jono, ja maailman hitain kassa. Melkein teki mieli kirjoittaa kauppiaalle palautetta, että voisiko hitaisiin kassoihin oikeasti laittaa jonkin merkinnän, että hidas kassa? Eikö se ollut jossain kaupassa ihan mainoksen arvoinen asia-  hidas kassa kiireettömille? Älsytyksestäni huolimatta päästin yhden naisen kahden ostoksensa kanssa edelleni, ja se vähän lievensi negaa. Joskus tuli sellainen fiilis, että pitäisikö seuraavakin jonossa päästää edelleni, jos hänelläkin on pienet ostokset? Missä menee raja? Olen tullut siihen tulokseen, että päästän korkeintaan yhden, koska muuten en itse pääse koskaan kaupasta pois. Kun olen näin ohjeistanut itseni, ei tarvitse enää älsyyntyä moisista ajatuksista ja huonosta omatunnosta.


Liikenteessä vasta älsyttääkin; perässäroikkujat ja punaisia päin ajavat eniten. Miksei liikennevaloihin laiteta kameroita, mitkä napsaisivat kuvan kaikista rikkureista? Nykyään on pakko varmistua ettei kukaan tule kylkeen, ja voi lähteä valoista turvallisesti. Poliisivoimissa ei varmaan riittäisi jengiä sakottamaan kaikkia, ainakaan aluksi. Uskon että se todellakin vähentäisi nopeasti rikkomuksia, kun alkaisi postiin kopsahdella sakkoja. Omiin havintoihini pohjautuen homma on karannut käsistä viime aikoina. Melkein joka kerta kun olen liikennevaloissa, joku ajaa punaisia päin milloin vanhoilla keltaisilla, ja milloin todella törkeästi. Ei ihme että jalankulkijoita loukkaantuu suojatiellä, kun vihreisiin valoihin ei voi luottaa. Älsyttää ihan hilveästi, jopa niin paljon, että edes älsytyksen sanominen ääneen ei tässä tapauksessa auta!


Pitäiskin kirjoittaa älsytyskirja, vai olisko se älsytyskilja? Onhan Kyrökin kirjoittanut mielensäpahoittajasta. Voisikohan sen tulkita plagioinniksi? Nuolen naisen älsytyskilja voisi olla loistava nimi. Nuolesta naisesta tuli mieleen nuolija, minkä olen todennut olevan keittiön "the työkalu". Uskon että se olisi viimeinen väline mistä luopuisin keittiössä. Miten monikäyttöinen vehje; sillä sekoittaa taikinat, puhdistaa astiat ja purkit, kaapii pannut ja kattilat, sekä levittää täytteet tai kuorruttaa kakut. Mulla on niitä melkoinen valikoima, ja aina tekisi mieli ostaa lisää. Taidan olla kulinaarinen nuolijapervo. Ei, se kuulostaa liian rivolta. Kaavinpervo asuu Kaavissa, ei hyvä. Levittäjä-addiktikin antaa väärän kuvan kiintymyksestä kaapimiin, nuolijoihin ja levittimiin, millä nimellä välinettä nyt kutsutaankaan. Pervo, addikti, fanaatikko kuulostavat liian sairailta- vai olenko neuroottinen?. Mieluummin kuvailisin itseäni hifistelijäksi, mutta sellaiseksi olen ehkä liian kiihkoton.


Oli miten oli, nyt lähden nuolemaan leipätaikinan kulhosta ja pistän sen kohoamaan ja sit uuniin. Samalla paistan lohen uunissa, ja levitän nuolijalla smetanan sen päälle, teen muussin ja leipasen vielä sitruuna-marenkipiiraan, ja käytän nuolijaa niin paljon kuin sielu sietää- eikä älsytä yhtään! :D

Palvelu, onko sitä?

Monesti pohdin mikä on ajanut palvelun siihen olemattomaan tilaan kuin se on. Korkeat työnantajakulut ovat jo vuosikymmeniä sitten saaneet meidät siirtymään itsepalveluun. Onko se johtanut siihen, että työnantaja ei arvosta palvelua, eikä halua maksaa siitä työntekijälle, vai eikä asiakas halua maksaa siitä että häntä palvellaan? Toisaalta jos itseään palvelee, saa itselleen sopivaa palvelua. Miksi kahvi ja pulla maksaa kympin, vaikka haet ne itse tiskiltä ja viet astiat pöydästä pois. Kohta jokaisessa pöydässä on rätti, millä pyyhit sen siistiksi seuraavaa asiakasta varten.


Ulkomailla tulee ihmeteltyä kuinka monta tarjoilijaa ravintoloissa ja kaupoissa on. Ei siellä välttämättä ole parempaa palvelua, mutta ainakaan tarjoilijaa ei tarvitse yleensä kauaa odottaa. Ruoan saa pidemmittä odotteluitta ja laskukin tulee rivakasti. Suomessa on kutakuinkin yksi tarjoilija per ravintola, mikä tarkoittaa että asiakas maksaa laskun ja vielä kaiken odottelun. Jos aika on rahaa, se tulee asiakkaalle kalliiksi. Ehkä ravintoloitsijat eivät ymmärrä ammattilaisen arvoa, eikä siis asiakasta!


Ravintolahinnat ovat Suomessa törkeän kalliit, ja siitä huolimatta hinnat eivät tunnu sisältävän palvelua. Ravintoloiden ALV on 14%, sisältäisikö se palvelun, jos se olisi 25%? Kalliin laskun päälle pitäisi vielä antaa tippiä, eli palvelurahaa, vaikka ei edes saisi hyvää palvelua, on jokseenkin käsittämätöntä. Pitäisikö hintojen olla edullisemmat ja siirtyä tippeihin, jotta palvelu paranisi? Hinnoittelemalla järkevämmin ja parantamalla palvelua, useammilla voisi olla halua ja varaa käydä ulkona syömässä, mikä toisi enemmän rahaa ja ravintolat voisi palkata enemmän hyvää henkilökuntaa ja se taas lisäisi asiakkaiden tyyväisyyttä, ja söisivät useammin ulkona... julmettu noidankehä!


Mitä hyvä myyjä, tarjoilja tai asiakaspalvelija tarkoittaa? Pitää tietää mitä tekee; myyjän pitää tuntea tuotteet, tarjoilijan tulee osata ruoka- ja juomalista. Lisäksi heidän tulee tietää myymälän tai ravintolan kulttuuri ja arvot, sekä asiakaspalvelun tavoite, mikä voi olla myyminen (otetaan rahat), myynnin kasvattaminen (tuputtaminen) tai parhaassa tapauksessa asiakastyytyväisyyden luominen (ystävällinen palvelu). Luulisi että jokainen ravintoloitsija ja kauppias pyrkisi saamaan tyytyväisiä asiakkaita, jotka palaavat toisenkin kerran. Ei se ole rakettitiedettä, jos minäkin sen tajuan. Pakkomyynti on ärsyttävää, miksi minulle yritetään kassalla myydä paristoja tai postimerkkejä ostaessani kirjan, kuten Suomalaisessa kirjakaupassa? Panostaisivat siihen että kaupassa on myyjiä palvelemassa ja auttamassa asiakasta, eivätkä harrastaisi noin läpinäkyvää ja asiakasta alentavaa lisämyyntiä. Voin todellakin jättää käymättä jossain kaupassa tuollaisen takia!


Hyvä tapa testata asiakaspalvelun taso on reklamoida- aiheesta. Jos henkilökunnalla ei ole käsitystä miten reklamaatioon reagoidaan ja mitkä ovat hänen mahdollisuutensa vaikuttaa esimerkiksi kompensaatioon, ollaan ihan kiskalla. Jos tarjoilija kysyy oliko ruoka hyvää, ja sanot että kala oli hieman rakaa, mutta söit sen silti, hän voisi ensiksi pyytää anteeksi ja viedä palautteen keittiöön, sekä ehdottaa korvaukseksi jotain- antaa jälkiruoan ilmaiseksi tai vaikka puoleen hintaan, tai antaa laskun loppusummasta alennusta. Miksi kysyä, jos vastausta ei oikeastaan haluta kuulla? Jos ruoka on syömäkelvotonta, siitä reklamoidaan heti, se palautetaan keittiöön ja saadaan uusi, tämä toimii pääsääntöisesti. Kuitenkaan rakentavaan kritiikkiin ei osata suhtautua eikä sillä tunnu olevan vaikutusta. Luulisi että kaikki palaute olisi arvokasta, ja siitä kannattaisi ainakin kiittää ja viedä se eteenpäin. Monessa tapauksessa riittävät kiitos ja anteeksi!


Lähikaupassamme on nyt kassana virolainen tyttö, joka ei puhu suomea kunnolla, ei tiedä mistään mitään, eikä edes hymyile. Enää ei tarvitse lähteä lahden toiselle puolelle saadakseen "virolaista palvelua". Enkä tarkoita etteivätkö virolaiset osaisi palvella, kyllä osaavat, aivan yhtä hyvin kuin suomalaiset, jos heille kerrotaan että se kuuluu työhön ja miksi se kuuluu työhön. Jos yrittäjä ei selkeästi tuo esille mitä toimenkuvaan sisältyy ja mitä asiakas yritykselle merkitsee, varsinkaan nuori ja kokematon henkilö ei edes ymmärrä palvelun tarpeellisuutta. Itsepalvelukulttuurin kasvatit eivät tiedä mitä palvelu tarkoittaa. Jos asioi paljon nettikaupoissa, ei ehkä osaa odottaa tai edes arvostaa lähikaupan myyjän hymyä.


Käännän syyttävän sormen työnantajiin, jotka eivät itse arvosta hyvää palvelua. He eivät ilmiselvästi halua maksaa palvelusta ja osaamisesta hyville työntekijöille, eli ammattilaisille joilla olisi sekä osaamista että halua palvella. Yrittäjillä tulisi olla selkeä näkemys minkä lisäarvon henkilökunta antaa yritykselle, ja olla valmis vaatimaan ja maksamaan siitä. Jos haluaa halvan työntekijän, ei voi olettaa saavansa parasta. Jos maksaa työntekijälle minimin, ei voi odottaa sitoutumista. Jos ei sitoudu, vaihdetaan työpaikkaa, jos joku maksaa vähän paremmin. Palkataan uusi halpa työntekijä, aloitetaan alusta, opetetaan kassankäyttö ja rutiinit, ja taas kohta on sama edessä- koulutus ja osaaminen menevät hukkaan. Työnantajamaksut ovat Suomessa korkeat, ja työntekijöiden etujärjestöt säädöksineen ovat joustamattomia, mikä vaikuttaa suoraan siihen, että henkilökuntaa on mahdollisimman vähän ja mahdollisimman halpaa. Osittain ihan itse aiheutettu noidankehä!


Kiire tappaa viimeisenkin halun ja mahdollisuuden tehdä asiakas tyytyväiseksi. Jos työntekijä on tyytyväinen, asiakas on tyytyväinen ja lopulta myös työnantaja on tyytyväinen. Oi jospa tämä ymmärrettäisiin kaikissa yrityksissä!

Valivalivali...

Aijai jai kun paikat on kipeänä- ihanasti! Kahtena päivänä kahvakuulaa uusilla tossuilla, siis allit on kuin turvoksissa siitä järjettömästä rääkistä. Hyväähän se tekee, vaikkakin on hetken tuskallista. Mulla on ilmeisesti myös kytkinpohje- siis oikeasti (?) vasen pohje on järkyttävän kipeä, ja kipu alkoi sen jälkeen kun aloitin polkemaan autoa. En kyl olis uskonut että manuaaliauton ajaminen on niin rankkaa, että sillä saa lihakset kipeäksi.


Jouduin taas investoimaan tulppaaneihin, lääkkeeksi keliapatiaa vastaan. Keliapatia on aivan mahtava termi, minkä keksin juuri äsken, lähes kausisyövän veroinen. Kirjailija Hotakainen kuulemma aina välillä sairastuu kausisyöpään, millä voi satunnaisesti välttää ikävät velvollisuudet ja tilaisuudet. Keliapatia voi ilmetä ihan milloin vaan, varsinkin kun kelit on jotain muuta kuin mitä voisi ajankohdalta odottaa. Tai jos on muuten vaan paska ilma. Mieheni sai muuten kerran reseptin syksyä vastaan, eli "mot höst". Ymmärtääkseni reseptissä piti lukea mot hosta, eli yskää vastaan, mutta jokin näpyhärö oli käynyt joko lekurilla tai apteekilla. Jos olikeasti olisi lääkettä syksyä vastaan, niin ehdottomasti hakisin reseptin, jatkuvan kuurin.


Päiväkin on jo melkein yhdeksän tuntia pitkä! Ei sitä nyt oikein huomaa, kun on harmaata. Onneksi on lämmintä ja kohta pajunkissat pukkaa puskiin ja sinivuokot tunkee mullasta. Tänään näin ihan tuoreen näköisen sienen metikössä, ja mietin oliko se pakastesieni, eli syksyltä jäänyt, lumen alla säilynyt, vai juuri noussut maasta. Viime keväänä löysin samanlaisen ja tsekkasin netistä sen olevan jonkin sortin korvasieni- ei myrkyllinen. Korvasienet on kevään ensimmäisiä sieniä, mutta helmikuussa- vaikea uskoa.


Sain siivouskohtauksen tyhjentäessäni tiskikonetta, kun en millään saanut kaikkia muovipurkkeja mahtumaan laatikoihin. Kävin saman tein kaikki purkit ja kannet läpi, nakkasin "parittomat" ja kaikkein limaisimmat roskiin. Jostain syystä muovi imee itseensä jotain rasvaista ainetta (olisko rasvaa?), eikä niitä saa puhtaaksi millään. Samalla käy mielessä, että kuinka monta muovipurkkia ihminen tarvitsee? Ikeasta ostin sellaiset pyöreät sisäkkäin menevät purnukat, ja ne ovat mainio keksintö. Monta eri kokoista, mutta ei vie paljoa tilaa tyhjinä. Kuitenkin neliskanttiset on ehkä helpompi mahduttaa jääkaappiin. Mutta nyt laatikoissa on hyvä järjestys, ja sieltä jopa löytää etsimänsä. Minussa asuu näköjään pieni (tai ehkä keskikokoinen) hamstraaja.


Just kun sain sortteerattua mun lajittelukeskus/jätenurkkauksen, mieheni hankki minulle silppurin. Menin valittamaan etten jaksa repiä kamalaa kasaa yli kuusi vuotta vanhoja laskuja, tiliotteita ja muita turhia papereita. Sen verran funtsin identiteettisuojaa, etten halua heittää niitä paperinkeräykseen repimättäkään. Nyt keittiön nurkassa on silppuri- missäs muuallakaan? Nyt pitäisi silputa sillä Ikea-kassillinen papereita. Silppua syntyy yllättävän paljon muutamasta arkista. Sillä voi silputa nkokonaista eljä minuuttia kerrallaan, minkä jälkeen sen täytyy levätä ja jäähtyä. Jos syöttölaitteessa on useampi paperi, se imaisee monta kerralla ja menee tukkoon. Kuitenkin mainostettiin, että siinä on 50 arkin syöttölaite! Se oli vain mainos! Pitäis käräjille haastaa virheellisestä mainonnasta! Taas yksi vempain, mille ei löydy järkevää paikkaa, -kele -tana. Sinänsä mahtavaa, että todistettavasti mieheni on kuunnellut minua, ja jopa ymmärtänyt kuulemansa. Täytyy olla vähän tarkempi mitä päästelee suustaan... :)



Tässä kuva mun ihanan pirteistä jumppatossuista. Nyt vaan pitää päivittää jumppavaatteet yhteensopiviksi- voi eiiiiii!

Manuaalista ajoa...

Jännää miten nopeasti asioihin tottuu, omaan autoon esimerkiksi. Sain vihdoin odotetun soiton korjaamolta, että jopa takapuskurin osa on saapunut, mitä ollaan odotettu lähes kuukausi. Sijaisautona on Volvo V40, millä on ajettu yli 30tkm. Vähän piti korjaamon pihalla tutustua autoon. Ensin tietenkin säädin penkit, peilit ja ratin, tsekkasin pyyhkimet, valot ja ilmastointilaitteen. Hitto jos joku olisi jättänyt penkinlämmittimen päälle, niin ajaisin ojaan- taas! Siinä oli paikka avaimelle, ja sen päällä oli painike, mistä auton saa käyntiin. Ongelma oli, etten hogannut mitä kaikkia painikkeita jaloilla piti painaa, kun niitä oli kolme. Joten kokeilin kytkintä, kun sitä kannattaa painaa yllensä manuaalivaihteista autoa käynnistettäessä. Joskus olen onnistunut pomppaamaan auton kanssa hyvän loikan, kun en painanut kytkintä. No, jotain siinä mittaristossa luki, eikä auto käynnistynyt. Lopulta painoin kytkintä ja jarrua, ja se yhdistelmä toimi.


Kun sain auton käyntiin, lähdin hitaasti korjaamon pihasta. Näkyvyys oli oudon kapea sekä eteen että taakse, ja kytkintä piti nostaa todella ylös, ennen kuin se nappas kiinni. Mun piti mennä kauppaan, mutta oli ihan pakko ajella vähän, että totun autoon. Huomasin myös että auto on dieselillä käyvää sorttia, joten se tulee muistaa kun menen tankkaamaan. En muista olenko ikinä tankannut dieseliä, ehkä joskus työmatkalla vuokra-autoon. Ei parane mennä sössimään sen kanssa...


Ajelin vähän matkaa Tammistosta Tuusulantietä ja Kehäkolmosta, ja pääsääntöisesti ajaminen sujui ihan mallikkaasti, vaikka auto oli vienosti traktorin omainen golffiin verrattuna. Parit kerrat meinasin lähteä kolmosella liikkeelle liikennevaloista, ja posket ihan punertui, kun huomasin mokan. Mutta äkkiä sen taas oppi, vaikka oon ajanut kuusi vuotta automaatilla. Enkä vaihda manuaalivaihteiseen, sillä onhan automaatti ihan hiton kätevä! Hämmentämisen sijaan jää niin paljon enemmän aikaa ympäristön havainnoimiseen ja esimerkiksi radion tai kännykän räpläämiseen. Huono vitsi, en todellakaan räplää kännykkää ajaessa, enkä tuntemattomassa autossa radioa. Jouduin etsimään Grooven pikavalintoihin, mutta sen toimenpiteen suoritin parkkipaikalla. Täytyy sanoa, että yllättävän hyvin löysin tarvittavat painikkeet autosta, kyllä ruåttalaiset näköjään osaa!


Juoksin Jumbon läpi, kun etsin itselleni uusia jumppakenkiä. Edelliset on todellakin käytetty loppuun, ne on hiton liukkaat. Jumbon valikoimat oli melko surkeat, ja koska etsin sinisiä treenikenkiä, luovutin ja menin ensimmäistä kertaa käymään XXL:ssä. Ei sieltäkään löytynyt sinisiä tossuja, mutta erinomaiset New Balancen kengät, ja lohdutukseksi järkyttävästä pettymyksestä (jouduin tyytymään ei-sinisiin tossuihin) ostin sinisen treenipaidan. Mulla on vain muutama hyvä treenipaita, joten se ei ollut edes turha lohdutusostos. Tänään nähdään, käykö paita kahvakuulailuun!
 
Nuorimmainen epeli meni kadottamaan kännykkänsä eilen illalla. Nyt poikaa ei saa kiinni mitenkään, ja hänen pitäisi viedä koira ulos. Yhdet avaimet on kateissa, parit koulukirjat jouduttiin ostamaan edellisellä luokalla, kun kirjoja ei vaan löytynyt. Bussikorttikin katosi, mutta sen joku ihana oli palauttanut bussikuskille ja se saatiin takaisin yhteishakupisteestä. Kohta koko poika katoaa huoneeseensa, kun se on niin sotkuinen. Ehkä tänään pitää vielä käydä hankkimassa hänelle puhelin, jos sitä nyt ei löydy. Herra saa kyllä ihan itse maksaa luurin, jos se auttaisi pitämään siitä huolta. Täytyy vaan kovasti yrittää uskoa...

Pelottava rusakko

Teimme hurtan kanssa mukavan lenkin lähistön metsissä. Onneksi metsä on niin lähellä, oikeastaan ihan keskellä asutusta, ja se riittää pienelle koiralle mainiosti. Oli pakko mennä liukkailta teiltä sivuun, jos halusi pysyä pystyssä. Pongo sai mahtavia vainuja, ja kuljetti minua läpi ryteikön. Syvemmällä oli vielä luntakin ja hyppeleminen kaatuneiden puiden yli kävi ihan kuntoilusta, minullekin. Yritin olla varovainen etten saisi risusta silmään, tai kompastuisi liukkaaseen kiveen tai oksaan. Jokin liikahti näkökentän laidassa. Ensin luulin sitä järkyttävän isoksi rusakoksi pitkine korvineen, mutta kun pysähdyin ja seurasin liikettä katseellani, tajusin että risukossa loikkii kaksi metsäkaurista. Ihan keskellä kaupunkia!


Vaikka koira ei nähnyt niitä, se löysi niiden jäljet ja alkoi vetää kuin pieni piru. Oli pientä papanaa, ilmeisesti pissaakin, ja vaisto pisti sen heti kierimään maassa- yök. Metsästyskoirille on ihan luonnollista, että ne naamioituu pyörimällä hajuissa, päästäkseen lähemmäksi saaliseläintä. Sille ei tainnut tulla mieleen että narun toisessa päässä roikkuva tyyppi ehkä pelottasi otukset pois. Mökillä kun annan sen juosta vapaana isossa metsässä, niin riskinä on aina että se lähtee jonkin eläimen perään eikä löydä enää takaisin, tai että se pyörii paskassa. Mäyrän skeida on ihan karmean hajuista, ja sitä on tullut jynssättyä pois koiran turkista erinäisiä kertoja. Ostin mökille oikein koiran sampoon sellaisia metsäkeikkoja varten. Koiraparka ei yhtään ymmärrä että miksi sen upea dödö pitää pestä pois. Minä vaan en halua mäyrän hajuista hurttaa sänkyyni.


Minua jäi mietityttämään, että mistä kauriit tulivat ja minne päin ne menivät? Uskaltavatko ne mennä tien yli, vai pystyttelevätkö metsäsän siimeksessä? Luultavasti niiden on ollut jossain vaiheessa ylitettävä tie, sillä tuskin ne ovat tuossa metsässä asuneet pitkään. Siellä kulkee melko paljon ulkoilijoita ja ihmisiä koirien kanssa. Toivottavasti eivät jää auton alle. Mahtaa niitä ihmetyttää ja pelottaa kaikki ne äänet, vai tottuvatkohan ne nopeasti kaupungin hälinään? Joku mainitsi muutama vuosi sitten että tällä seudulla oli näkynyt jopa ilves. Silloin yritin etsiä lumesta ilveksen jälkiä. Löysin hangesta taistelun jäljiltä verijäljet, erilaisia tassunjälkiä ja turkin palasia, ja päättelin että jänöjussi oli päässyt hengestään. En saanut todisteita että asialla oli ollut juuri ilves, yhtälailla se oli voinut olla pöllö, kettu tai supi. Kaikkia muita olen täällä päin nähnyt, ilvestä en.

Nyt ei ole muuta kuvaa mikä tähän sopisi, niin laitoin kuvan viime talvelta. Tässä vesipisarat ovat jäätyneet sammaleen kukkien päälle. Jos aurinko olisi vielä pilkottanut pilven takaa, niin se olisi voinut olla jopa vuoden luontokuva. Melkein tekisi mieli tehdä kuvasta pitkänomainen vaakatasoinen taulu makkariin sängyn päälle. Ei hitsi, mun täytyy kysyä, jos joku lainaisi mulle kameraa joksikin viikonlopuksi.


Kännykässä on se hyvä puoli, että kuvat menee automaagisesti pilveen. Saakohan kamerastakin kuvat ladattua sinne helposti? Ennen kuin kuvat piti ladata piuhalla tai bluetoothilla koneelle, se meinas jäädä tekemättä. Mutta jos siitä saisi rutiinin, ehkä se ei tuntuisi niin vaivalloiselta. Ehkä mä kokeilen kuvaamista ensin lainakameralla, ja sit vasta alan miettiä ostaisinko ihan oman. Olettaen että joku uskaltaisi lainata mulle kameraa. Tässähän ihan innostuu... :D

Pizzaa ja muita leipomuksia

Eiks ole maukkaan näköinen pizza? Ja kylläpä se olikin; kinkkua, sipulia, paprikaa, oliiveja ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Ja päälle rucolaa- slurps. Jaksoin syödä puolet, ja loput pisteli poskeen nuorimmainen, joka on yleensä sitä mieltä että mun pizzassa on yökköjä ainesosia, kuten auronkokuivatut tomaatit. Ja ihan hyvin maistui. Hain perjantaina kuumeisen inttipojan kotiin. Kuumetta oli jossain vaiheessa yli 40 astetta ja vaikka hän on melkein 20-vuotias, silti muistan elävästi kun hän sai muutaman kuumekouristuksen pienenä. Niistä on jäänyt sellainen tunne, että on parempi että kuume yritetään saada laskemaan, vaikka joidenkin mielestä liiallinen kuumeen laskeminen voi aiheuttaa virheellisen terveyden tunteen, eikä silloin jaksa sairastaa kunnolla. Yhden lääkärin mukaan kuume ei itsessään tehoa kuin kahteen tautiin, ja toinen oli muistaakseni kuppa. Toinenkaan ei ollut flunssa. Kuumeen alentamisesta ei siis ole mitään haittaa, se vain vähentää turhia kärsimyksiä.


Kun taas olemme kotona viikonlopun, tein pataleivän. Tällä kerralla se jäi vähän raa'aksi, mikä harmitti hetken, kun muuten koostumus ja maku olivat hyvät. Tein leivän sämpyläjauhosta, ja lisäsin auringonkukan siemeniä sekä sesamin siemeniä jauhojen sekaan. Ehkä niiden vuoksi paistoaikaa tulee lisätä. Kun leipä oli uunissa, leikkelin kaalia ja porkkanaa, sekä sekoitin Aihisen inspiroimaa coleslaw-kastiketta. Ostin eilen ison köntin nautaa, leikkasin sen paloiksi, kierittelin mauste-jauhoseoksessa ja paistoin pannulla. Lopulta laitoin lihapalat, sipulit ja valkosipulit porisemaan hiljaiselle tulelle isoon kattilaan, kun valurautapata on edelleen mökillä. Kun uuni oli kuuma leivän jäljiltä, paahdoin paprikoita, irrotin niistä kuoret ja vippasin pataan. Lorautin sekaan myös Keisarin tummaa olutta, kun punaviiniä ei ollut. Padasta tuli jännän paksua, kunnes muistin että jauhothan sen suurusti. Aiemmin en ole kieritellyt lihoja jauhossa ennen paistamista, mutta sen ansiosta lihoihin tuli kiva paistopinta! Niin on maukasta pataa- a vot!


Yhtäkkiä ähkyssäni muistin alokaan valitelleen kuumeen keskeltä, että torstaina metsässä he eivät saaneet pannukakkua vaikka oli hernekeittoa. Reppanat joutuivat syömään pullaa jälkkäriksi, mikä oli kuulemma niin iso pettymys, että hän oli päättänyt tehdä viikonloppuna pannukakkua. Koska hänen kuntonsa on surkea, minä tein pannukakun, ja siihen pitää laittaa kardemummaa. Nyt entistä ähkympänä yritän pysyä hereillä, ja epäilen että olisiko flunssa iskemässä. Varpaita paleltaa ja olen järkytävän väsynyt, mutta voihan olla että kaikki veret ovat vatsassa sulattamassa ruokaa, eikä vertaä riitä kierrättämään lämpöä varpaisiin tai happea päähän. Pienessä happivajeessa on ihan hyvä olla...

Aamu käyntiin- jumpalla ja Runebergin tortulla!

Aivan mahtava aamu; vein miehen töihin, koiran piiitkälle lenkille metsään ja vetäsin tiiviin puolen tunnin hikijumpan jumppapallolla ja kahvakuulalla Groove FM:n tahdissa. Kiitokseksi itselleni ahkeruudestani ja reippaudestani keitin kahvia uudella pressopannulla, ja nautin eilen leipomani pienen Runebergintortun, mistä vieressä on todiste. Se on aika pieni, ja kahvikuppi näyttää kieltämättä ämpäriltä. Taustalla on pressopannu ja kulma mun pädistä, mistä edelleen soi Groove. Tällä hetkellä siellä soi mun mielestä ehdottomasti paras ja monipuolisin musa. Koska en juurikaan tykkää kuunnella suomenkielistä musaa, enkä pelkkiä uusia ulkoimaisia hittejä, niin tämä on nyt valikoitunut suosikiksi. Eikä mainoksia tule kovin paljoa, mikä on plussaa.


Mä vihaan mainoksia radiossa ja telkkarissa. Sen takia suosin Ylen ohjelmia, kaikkia niitä käsittämättömiä BBC:n nice murdereita, mitkä on mun miehelle unilääkettä. Jos jotain sarjoja pitää katsoa mainoskanavilta, mä nauhotan ne, tai pausetan hetkeksi ja katson siten että voin skipata mainokset. On silti myönnettävä että muutama TV-mainos muhun jostain syystä kolahtaa. Molemmat on niitä Specsaversin mainoksia, toisessa pojan tyttöystävä suutelee vahingossa pojan faijaa, kun ei näe, ja se toinen on se jumppaope, mikä menee vetämään jumppaa "ikääntyneelle" bingoporukalle. Jälkimmäisestä mainoksesta on muuten poistettu yksi kohta missä ope "antaa piiskaa" musan tahdissa ja bigoporukka alkaa vähän lämmetä. Olikohan se jonkun mielestä liian tuhma tuhma tuhma? Jotain niissä mainoksissa vaan on, mitkä kutkuttaa mun nauruhermoja. Olisiko syy tilannekomiikassa, eli niin voisi sattua kenelle tahansa- tavallaan.


Olen huomannut että mun huumorintaju on välillä todella kummallinen, mua naurattaa sellaiset asiat, mille ainakaan ihan kaikki ei näytä nauravan. Ja joskus jokin juttu, tilanne tai  sanonta vaan saa mut repeämään. Koska niin ei tapahdu nykyään niin usein, pohdin onko mun huumori kadonnut tai muuttunut vai olenko vaan itse vähemmän iloinen tai mielikuvituksettomampi? Pitääkö asiasta huolestua, vai olenko vain "kehittynyt" pidättyväisemmäksi ja tasaisemmaksi- aikuisemmaksi, vai onko humoristiset asiat vähentyneet maailmasta? Ehkä ympärillä olevaan ei tule kiinnitettyä huomiota. On erittäin huono asia, jos huumoria ei ehdi huomata kiireen keskellä, koska huumori ja nauraminen on ilmaista huvia. Eikös nauramisen terveysvaikutuksetkin ole kiistattomasti todistettu, puhumattakaan siitä energiasta minkä nauraminen tuo välittömästi ja se vielä leviää kulovalkean tavoin!


Pikaista huvia mulle tuo edelleen Moderni perhe, se on ihan takuuvarma jos mieli tuntuu raskaalta. Onneksi Netflixistä niitä voi katsoa milloin vain. Sitäpaitsi sunnuntaisin Avalta tulee uutta kautta kaksi jaksoa perätysten klo 21-22. Ne menee "nauhalle" ja voin nautiskella niistä nuoremman pojan kanssa, sillä se on yksi hänen lempisarjoistaan! Ja ne hulvattomat brittisarjat, kuten Psychobitches, The wrong mans (kirjoitetaan noin) ja Spy, ovat mun mielestä loistavia 2000-luvun brittihuumorin edustajia. Suomalaisista tykkään Noin viikon uutisista, Kätevästä emännästä ja Siskonpedistä.


Olen aina pitänyt ja pidän edelleen sanoista ja niillä kikkailemisesta, semantiikasta ja jopa sananmuunnoksista. Netistä löytyy hauskoja sivustoja, mitä satunnaisesti käyn läpi, jos tuntuu liian tylsältä. Eilen etsin sanontoja, ja pohdin miten niitä voisi uudistaa. Suomalaiset sanonnathan on juuri sellaisia negatiivisia, kuten "kel onni on se onnen kätkeköön" ja "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa". Jälkimmäisen tunnelma muuttuu paljon positiivisemmaksi, jos katajan kirjoittaa isolla kirjaimella, ja kapsahtaa Janne Katajaan. Siinäpä on ihmeellinen mies, tykkään hänen käsittämättömästä ja aidosta presenssistä. Jos sanonnan taas muuttaa muotoon "joka kuuseen kurkottaa, voi päästä korkealle", se on niin paljon kannustavampi! Joka toiselle kuoppaa kaivaa, saa kaverilta kiitokseksi omenoita. Jos siis auttaa kaivamaan kaverin omenapuulle istutuskuopan, siitä on iloa molemmille...Tässä savotassa riittää tekemistä, sillä negatiivisia sanontoja on maailma pullollaan! Pitäisi varmaan ehdottaa sanontojen uudistamista positiivisempaan muotoon. Kait siitä voisi jonkin työryhmän perustaa ja saada rahoitusta- Suomi nousuun uudistamalla vanhat sanonnat!


Jossain vaiheessa kahlasin läpi vitsejä, mutta enää harvoin ne aiheuttaa aitoja naurunpurskahduksia tai voimakkaan reaktion. Hyvä vitsi on tuore ja ajankohtainen, ei liian loukkaava tai kovin härski. Stand-up voisi olla mun juttu ja olen haaveillut meneväni katsomaan Sami Hedbergiä. Siinä on myös hauskan oloinen mies, jotenkin jo hänen ulkoinen olemus ja ilmeet aiheuttaa minussa hyvän fiiliksen. Hän muistuttaa jotain Asterix sarjakuvissa esiintyvää hahmoa, mutten saa päähäni mitä. Täytyykin käydä Asterixeja läpi, mikä on hieno sarjakuva; upeasti piirretty ja väritetty, todella persoonalliset hahmot ja stooriin on hauskasti yhdistetty historiaa. Nautin kirppareilla kiertelystä ja yritän bongailla skumppalasien lisäksi Asterixeja, mitä on yllättävän huonosti tarjolla. Jonkin verran niitä on jäänyt lapsuudesta ja onneksi olen säästänyt ne, kun pojatkin osaavat arvostaa niitä.


Niin monta asiaa mitkä naurattaa ja saa mielen iloiseksi- kunpa muistais ne kun ketuttaa!

Itsetunto-ongelmia, olenko ainoa?

Mulla on huono itsetunto. Mistä se johtuu, mihin kaikkeen se vaikuttaa ja voiko siitä parantua, ovat kysymyksiä mitkä usein ponnahtavat mieleeni, ihan yllättäen ja pyytämättä. Varsinkin kun yritän olla "ajattelematta mitään" tai kun huomaan että minulla on eritääin epämukava olo jos minua kehutaan. Edes negatiivinen kritiikki ei aiheuta yhtä ikävää tunnetta kuin kehut. Onhan se ihan, sanonko mistä?


Tiedän kärsiväni "kiltin tytön"-tai "kympin tytön"-syndromasta, kun tuntuu että mikään ei riitä. Aina voisi ja pitäisi tehdä paremmin ja enemmän eikä mikään lopputulos tyydytä. En  vertaa itseäni muihin, ainakaan aina, vaan itseeni. Minä asetan itselleni käsittämättömät rajat, ja jos en pääse niihin, petyn. Kun sen sanoo ääneen tai kirjoittaa, ymmärtää sen käsittämättömyyden ja loputtoman kierteen. Ehkä siksi kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja parempi vaihtoehto kuin itsekseen puhuminen. Jälkimmäinen voi aiheuttaa enemmän ongelmia kuin hyötyä, jos sattuu keskustelemaan itsekseen julkisilla paikoilla tai kotona muun perheen ollessa paikalla. Pakkohoito ei välttämättä itsetuntoa parantaisi. Saisikohan siellä terapiaa itsetunto-ongelmiin?


Ei pitäisi syyttää ketään, mutta silti vähän syytän isääni, joka lapsuudessa vertasi minua ystävääni, sillä hänen kanssaan oli kiva katsoa telkusta yleisurhelua, kun minä en siitä piitannut ja joka muutenkin oli kaikessa minua parempi. Siis isäni mielestä. Mistä tavallaan tuli tahtomattani minunkin mielipiteeni. Uskoakseni tämä on ainakin osittain aiheuttanut riittämättömyyden tunteen, eli en kelpaa isälleni- eikös isä-tytär-suhde ole ihan yleinen ongelma ja vastaus kaikkeen maailman pahaan? Vasta aikuisena olen muistanut kommentteja ja tilanteita, mitkä edelleen vaikuttavat käytökseeni ja reaktioihini. Jos minua kehutaan, otan sen vittuiluna, koska isäni kehui aina ensin kaveriani aidosti ja minua sarkastisesti ja vähätellen; ei ne sanat, vaan miten ne sanottiin.


Kun olin teini muistan isäni sanoneen ohimennen, että hän piti aina kuusi vuotta nuorempaa veljeäni meidän perheen taiteilijana ja älykkönä, minkä tulkitsin että minä olen epätaiteellinen ja tyhmä. Teininä asiat ehkä koetaan mustavalkoisina, enkä usko isäni ihan sitä tarkoittaneen, kuitenkin olen aina epäillyt olevani hieman yksinkertainen. Tässä valossa ihmettelen että olen näinkin täyspäinen, vai olenko? Miksi otin isäni kommentit niin tosissani, olisinko voinut jotenkin olla huomioimatta ne? Miksi en uskonut enemmän itseeni? Mutta kuinka olisin osannut ajatella toisin, kun tunne huonoudesta ja tyhmyydestä oli niin vahvasti iskostunut ajatusmaailmaani?


Kompensoinko näitä tunteita ylikorostuneella oikeudentajulla? Minua risoo ihan hirveästi kun sääntöjä ei noudateta tai ihmisiä kohdellaan epätasa-arvoisesti.Tämänkö vuoksi olen liian kriittinen kaikkea tekemään kohtaan? Olisinko hakeutunut jollekin taiteelliselle alalle, jos olisin uskonut edes vähän enemmän kykyihini? Olisinko tasaisempi luonne, jos minun ei tarvitsisi piilotella temperamenttiani ja voisin käyttää sitä hyväkseni? Olisinko ja olisiko? Syyttely ei vie asioita eteenpäin, tiedän. Kun ymmärrän lapsuuden tapahtumat sekä kommenttien ja ikävien tunteiden vaikutukset, voin ehkä käsitellä asioita, tuntemuksia ja niiden vaikutusta käyttäytymiseeni, ja lopulta saada ajatukset ja reaktiot käännettyä uusille urille, vahvuuksiksi. Helppoa kuin heinän teko, ja töihin sit vaan!

Huvila ja huussi, piparkakusta...

On jo helmikuu ja piparkakkutalo on vielä syömättä. Juniorin kaveri tuli kylään, ja sanoin että saavat syödä sen, mieluummin ennen kuin tomusokerilumi peittyy pölyn alle- yök! Yritin tehdä helpon, pienen ja söpön, mutta kuitenkin modernin piparitalon, mikä kaukaisesti voisi muistuttaa toiveitteni mökkiä. Oikeastaan toivoisin mökin muistuttavan mieluummin huvilaa, varustetasoltaan se saisi olla lähes omakotitalo, mutta kuitenkin selkeästi vapaa-ajan asunto tunnelmaltaan ja sisustukseltaan. Siellä pitäisi olla paljon puuta, mutta ei missään nimessä  lakattua mäntyä. Tykkään pulpettikatosta, ja korkealla seinällä olisi isot ikkunat järvelle. Seinä voisi olla suurimmaksi osaksi ikkunaa, tai varmaankin monta ikkunaa käytännön syistä, ja ainakin yksi ikkuna voisi olla samalla liukuovi isolle terassille. Olen jopa miettinyt tekeväni pienoismallin mökistä, mutta päädyin nyt pipariversioon.

Kävimme joulun jälkeen mökillä ja näin naapurin piharakennuksen, mitä luulin halkoliiteriksi tai vajaksi. Hämmästyin todella, sillä se näytti täsmälleen mun piparitalolta! Sellainen lautakoppi, missä oli vähän vähemmän sokerikuorrutetta ja nonparelleja. Mieheni valaisi minua että se on heidän huussi! Menin sit tekemään piparihuussin- ei ihme että sitä ei ole vielä syöty- heh. Ennen joulua lehdissä oli erilaisia piparikilpailuja, missä sai tehdä piparikopion jostain Helsinkiläisestä talosta, miksei huussista? Ehkäpä voisin vinkata ohjelma- tai kilpailuidean esim. Neloselle, missä tehtäisiin omasta huussista piparkakkuversio. Ja voihan siitä huvilastakin tehdä,etenkin jos ne sopivat tyylillisesti hyvin yhteen.


Mä niin näkisin itseni tekemässä pieniä huusseja ja erityisesti rakastaisin niiden koristelemista, jos olisi kunnon välineet ja materiaalit. Kaikki pipertäminen on musta aivan ihanaa, sääli että se vaatii tilaa, aikaa ja rahaa.En vaan viitsi investoida kerran vuodessa tarvittaviin koristeluvälineisiin kovin paljoa, kun nykyistenkin kamojen säilömisessä on ongelmia. Kaikki kaapit ja laatikot on täynnä erilaisia kakkuvuokia, piparimuotteja, kakkualustoja, kupuja, pursotuspusseja ja tyllia. Niitä tarvitsee todella harvoin suhteutettuna niiden viemään tilaan.


Mä olisin halunnut tehdä kummitytöille nukkekodin, mutta en varmaankaan olisi malttanut antaa heidän leikkiä sillä. Olisivat rikkoneet ja siirrelleet huonekaluja, lapset haluavat leikkiä, eikä ole väliä onko seinillä tauluja ja sopiiko keittiön pöytä ja tuolit hyvin yhteen. Ei lapset arvosta itsetehtyä tai kaunista ja yksityiskohtaista nukkekotia. Ei sellaisia ole tarkoitettu leikittäviksi. En osannut nuorempanakaan leikkiä esim. Barbieilla, mutta rakensin ystäväni kanssa Barbien hevosille tallin. Siitä tuli aivan upea, mutta kun se oli valmis, aloitimme uuden projektin, emmekä juuri leikkineet sillä. Teimme hevosille valjaat, satulat ja loimet, jopa maalasimme hevoset persoonallisemmiksi. Tallissa oli satulatelineet, hevosten hoitovälineet ja monia muita upeita yksityiskohtia. Lopulta Barbiet tuntui kovin jäykiltä, kun ne eivät taipuneet järkeviin asentoihin, joten teimme rautalangasta ja nylonsukkahousuista nuket, ja niille tietenkin hienot ratsastusvaatteet.


Mun mielestä oli hirveän vaikeaa leikkiä jopa omien lasten kanssa. En jaksanut tehdä kakkuja hiekkalaatikolla, leikkiä eläimillä tai pikkuautoilla. Mutta legoja rakensin jo pienenä, ja onneksi meillä oli silloin, ja pojilla on paljon legoja. Kaipaisin kyllä enemmän peruspalikoita ja talon osia, sillä meillä on enimmäkseen osia raketteihin, starwars aluksiin ja traktoreihin. Onneks oli poliisiasema, siitä tykkäsin. Muistan lapsuudesta että sain joululahjaksi sellaisen saranoilla varustetun talon; kun sen avasi, se näytti rivitalolta. Ohjeessa taisi olla muutama eri versio samoista palikoista, mutta mä tein monta hienoa taloa pihoineen yhdistelemällä niihin muitakin legoja. Ennen legot oli monikäyttöisempiä, koska erilaisia osia oli vähemmän. Oli peruspalikoita, ja sit joitain erikoisosia, kuten ovia, ikkunoita ja vinoja kattopalikoita. Nyt tuntuu ettei ole kahta samanlaista osaa. En tykkää tästä trendistä- minusta ei pitäisi unohtaa perusasioita. Vähän kyllä himoitsin sitä arkkitehtuurilegosarjaa, mistä ilmeisesti olisi voinut tehdä  monenlaisia taloja, perinteisiä ja moderneja- vähemmän legontalon näköisiä rakennuksia. Mutta totesin ettei se ole aikuisen hommaa, ellei ole arkkitehti ja työpaikka sponsaa matskuja!


Tosiasiahan on, että legoja pitää olla todella paljon. Vanhemman pojat luokkakaverilla oli järkyttävät määrät legoja, mutta hänen vanhempansa olivat harrastajia. Heillä oli omakotitalon alakerrassa yksi todella iso huone täynnä isoja rakennuksia, erilaisia kaupunkeja, teemoja, junaratoja ja vaikka mitä. Pojan huone oli myös suhteettoman iso, ja siellä varastoitiin irto legoja ja niillä sai leikkiä kaveritkin. Järjestyksen ystävänä olin vaikuttunut; kun tietyn väriset osat omissa laatikoissaan, peruspalikat lja spesiaaliosat omissaan. Seinät oli lattiasta kattoon hyllyjä, missä oli laatikoita, missä oli legoja. Mutta olihan se perhe vähän erikoinen monella tavalla, eikä pelkästään hyvällä tavalla. Talo näytti ränsistyneeltä, mutta legoissa oli kiinni pieni tai ehkä isompikin omaisuus.


Olisikohan työväenopistossa tai jossain vapaa-ajankeskuksessa pienoismallihuviloiden ja huussien rakennuskurssi? Vinkatkaa, jos löydätte. Se olis niin mua!

Edustusvaimo vai koiranhoitaja?

Tänään minun piti olla edustusvaimo mieheni työhön liittyvässä cocktail-ilta tilaisuudessa Finlandiatalolla. Piti kuunnella Emma Salokoskea ja nautiskella musiikista, ruoasta ja juomasta tummansiniseen mekkoon sonnustautuneena, korkkarit jalassa ja ihmisvilinässä pönöttäen... Kaikki oli valmiina, mutta sit hommat ei menneetkään kuten Strömsössä! Yhtäkkiä koiruliini alkoi täristä, tajusin ettei se ollut syönyt eikä juonut yli vuorokauteen. Se luimisteli ja läähätti, sekä oli raastanut karvat pois haavasta ja nuoli sitä hysteerisenä. Selkeästi jokin oli vialla ja soitin eläinlääkäriin. Kantapaikassa ei ollut tälle päivälle aikoja, ja sieltä suosittelivat Aistia tässä lähellä. Soitin sinne ja sain ajan kolmen vartin päähän- onneksi! Pakkasin koiran autoon ja sutaisin sinne (300 m päähän) siltä seisomalta. Lekurin edessä yritin vielä vähän vetkutella, koska olimme puoli tuntia etuajassa.

Odotimme hetken ja tietenkin annoin omat ja koiran tiedot, kun emme olleet siellä aiemmin käyneet. Onneksi lekuri ehti tutkia haavan ennen aikaisesti ja olimme jo ulkona ennen virallista aikaa. Diagnoosi oli tulehdus, mihin tuli antibioottikuuri, sekä kipulääkettä neljäksi päiväksi ja desinfiointiainetta haavaan. Sitten alkoi varsinainen taistelu, kun ensimmäistä kertaa koiraherra ei suostunut ottamaan lääkettä, vaikka ne oli kuulemma hyvän makuisia. Ei suostunut syömään vaikka jauhoin tabletin ja sekoitin sen metwurstin sekaan. Yleensä käytän maksamakkaraa, mutta sitä ei nyt ollut jääkaapissa. Lopulta  pilkoin uuden tabletin ja tungin palat yksi kerrallaan koiran kitusiin ja pidin suuta kiinni (en omaani) ja yritin saada sen nielaisemaan. Tuputin sille myös vettä sellaisesta lääkeruiskusta, mitä yleensä käytän piparien koristeluun (vetoisuus 1 dl, mahtava väline), jos se huuhtoisi lääkkeet alas. Se vaan luikautti palaset sitä mukaa kielellä pois, juuri kun luulin saaneeni sen nielaisemaan. Luigi otus!

Jotenkin sain kaamean taistelun, maanittelun ja pakottamisen jälkeen syötettyä koiraparalle antibioottitabletin ja yhden kipulääkkeen, sekä juotettua vähän vettä. Sit putsasin haavan, eikä sekään ollut helppoa, kun se yritti heti nuolla desinfioivan aineen pois. Yritin pitää sitä paikallaan silittelemällä, ja laittamalla käden ovelasti haavan eteen, että aine ehtisi vaikuttaa edes hetken.

Kaikesta tästä huolenpidosta kiitoksena oli paheksuva ja luimisteleva katse, minkä jälkeen se meni juniorin sänkyyn nukkumaan. Onneksi lääke ainakin tehosi heti sen verran, että se pystyi nukkumaan tärisemättä ja läähättämättä. Nukkuessaan se ei myöskään nuole haavaansa. Mutta ilmeisesti herra on nyt suuttunut minulle, vaikka minä skippasin kokkarit huolehtiakseni siitä!

Eikä siinä vielä kaikki; jostain syystä yritin raadella leipäveitsellä elmukelmua (?), veitsi lipsahti ja leikkasin melkein palan vasemmasta peukalostani. Ja mulla on taipumus pyörtyä kun näen omaa verta. Menin hakemaan lääkekaapista sidetarpeita, ja lopulta makasin vaate-/ kodinhoitohuoneen lattialla, kun meinasi taju lähteä. Se on niin noloa, kun aikuinen pyörtyy veren näkemisestä. Jos lapsille on joskus sattunut jotain ja verta on tullut paljonkin, niin olen ollut kylmän rauhallinen ja toiminut rationaalisesti ja esimerkillisesti. Ja sit leikkaan sormeen haavan ja lepuutan pesukoneeseen menossa olevien lakanoiden päällä lattialla. Ei mitään järkeä.

Eikä pelkästään oman veren näkeminen tee pahaa, sillä teininä pyörryin kun olin kaverin mukana viemässä hänen perhoskoiraansa hammaskiven poistoon. Oli sen verran sisukas tapaus, että se nukutettiin ja samalla vedettiin muutama hammaskin pois. Näin koiran makaavan hoitopöydällä kun sen suusta valui verta ja minä menin lepuuttamaan odotushuoneen sohvalle. Mutta yleensä tällaisen reaktion saa aikaiseksi just oma veri. Tikkurilan apteekissa jouduin menemään vaakatasoon hakiessani särkylääkettä viisaudenhampaiden poiston jälkeen. Vetivät saman puolen hampaat ylhäältä ja alhaalta, ja vaikka joidenkin mielestä mulla on suuri suu, niin hampaat ei ole mahtuneet suuhuni, niitä on poistettu ihan huolella. Viisaudenhampaat oli erityisen isot ja niistä jäi kamalat kraatterit ikeniin. Ja ilmeisesti niistä valui verta, vaikka suu oli täynnä tuppoja. Luulin nieleskeleväni sylkeä, mutta kävin sylkäisemässä apteekin lavuaariin ja tajusin että sylki olikin verta, mitä olin litrakaupalla niellyt, minua alkoi heikottaa jäätävästi. Mummot katseli paheksuen, kun makasin vitikalpeana ja hikisenä vieden kolme penkkiä täydessä apteekissa. Luulivat varmaan joksikin kauheaksi narkkariksi. Hyvä niin, että sain olla rauhassa...

Että semmoista paheksuntaa mummojen ja koirien puolelta on kohdattu. Sinänsä on jännä huomata, että koirasta huolehtii ihan samalla tavalla kuin pienestä lapsesta, joka ei vielä ymmärrä puhetta. Pitää yrittää lohduttaa, silittää ja puhua leperrellen, että tulee turvallinen olo. Ja pienellä pakolla syöttää lääkettä, jos se ei muuten onnistu. Mikä taas ilahduttaa, kun voin hyvällä mielellä todeta olevani mieluummin koiran- ja lastenhoitaja, kuin edustusvaimo!

Vaikka voisi kokkarikutsut joskus olla kivaa vaihtelua!

Hedelmällistä elämää ja leipätyötä

Aamulla söin greipin, ja mietin miksi joidenkin hedelmien syöminen on tehty niin kamalan vaikeaksi. Jos mulla ei olisi mieheni rippi- tai joksikin muuksi lahjaksi saamaa Chippendale pikkulusikkaa, en todellakaan söisi greippiä. En aiemmin ymmärtänyt mitä järkeä on antaa rippilahjaksi tai valmistuneelle hopeisia aterimia- ja vielä pojalle, mutta luojan kiitos meillä on ainakin Chippendalen kahvilusikkasetti. En juurikaan pidä hopeisista astioista tai aterimista, kun ne tummuu astianpesukoneessa. Ei niitä varmaan pitäisi pestä koneessa, mutta kait hopea tummuu lipastossakin käyttämättömänä. Tämä kahvilusikka on siis ainoa lusikka millä greipin pystyy syömään suhteellisen sivistyneesti. Olen kokeillut greipin syömistä kaikilla meidän lusikoilla, mutta siitä tulee enemmän sotkua kuin on hyötyä. Olen lohkonut ja raadellut hedelmälihat hampailla, minkä seurauksena hampaan välit on täynnä greipin suikaleita. Olen kuorinut ja syönyt lohkoina kuten appelsiinin, mutta ei sekään oikein ole hyvä, sillä nahat ja "välilihat" ovat liian paksut ja jopa pahan makuiset. Kerran otin järeät aseet käyttöön ja laitoin uimalasit silmien eteen, kun kohdalle sattui erityisen mehukas yksilö. Jostain syystä hotelliaamiaisella ei tule syötyä greippiä, miksiköhän?

Jos greippi on hankala, niin entäpä granaattiomena? Ja sen on yksi kaikkien aikojen suosikeistani mangon lisäksi. Jos ja kun saa kaiveltua siemenet pois, niin todellakin ymmärtää mistä hedelmän nimi tulee- keittiö on todellakin kuin kranaatin jäljiltä. Miehen systeri opasti miten granaattiomenan saa kuorittua siististi; ensin se pestään, sitten pyöritellään ronskisti pöytää vasten, jotta siemenet irtoaa, sen jälkeen leikataan se neljään osaan, laitetaan palat pakastepussiin ja möyhitään pussia käsillä. Mehun ainakin saa helposti valutettua pussin kulmasta lasiin, ja keittiö säästyy suuremmilta roiskeilta. On se silti melkoista käsityötä ja perkaamista, enkä sanoisi sen olevan ainakaan helppoa. En yhtään ihmettele että niitä siemeniä voi ostaa valmiiksi erotettuina. Hinta lienee kohdillaan, jos yhden hedelmän käsittelyyn menee puoli tuntia. Edelleen kallistun irrottamaan siemenet ilman pussia ja roiskimaan nesteet ympäriinsä. Ilahduttavaa on että monia hedelmiä saa edullisemmin ja esimerkiksi mangoja syömäkypsinä. Ennen en juurikaan viitsinyt ostaa niitä, kun hintaa yhdelle hedelmälle tulee 3 euroa, ja se on joko raaka ja maistuu männyltä, tai sit se on ylikypsä. Koskaan en ole onnistunut ostamaan haistelemalla ja tunnustelemalla kypsää mangoa, ellei niissä ole ollut mainintaa että ovat kypsiä syötäväksi. Ananaksen kohdalla on ihan sama juttu, ja jos joskus ostan tuoretta ananasta, ostan sen valmiiksi kuorittuna. Loppujen lopuksi sen syötävän osan kilohinta on sama, jos vaivalle laskee vähääkään hintaa.

Hankinta-aikana sain tuliaisiksi mangoja yhdeltä tavarantoimittajan yhteyshenkilöltä, joka tuli palaveriin Thaimaasta Helsinkiin. Olin jossain meilissä valitellut kun Suomi on niin kaukana ja että hedelmät joudutaan tuomaan tänne konteissa ja kypsytetään paikan päällä. Hän todella salakuljetti minulle neljä keltaista ihanaa mangoa tietokonelaukussaan, en muista syöneeni niin makeaa ja mehukasta hedelmää sitä ennen, tai sen jälkeen! En ikäväkseni ehtinyt koskaan käydä Thaimaassa työmatkalla, en varmaankaan olisi suostunut lähtemään sieltä pois- hedelmien takia. Olisinkohan vienyt vastalahjaksi Fazerin suklaata vai muumimukeja? Jos matka olisi ajoittunut loppukesään, olisi ehkä voinut ajatella mustikoita, mutta muuta tuoretta suomalaista syötävää siellä ei ehkä osattaisi arvostaa. Unkarista muistan tuoreet persikat torilta, ja en siis itse ollut myymässä persikoita torilla, kuten Andy McCoy. Niin makeita ja freesejä persikoita ei Suomesta saa ikinä.

Täytynee iloita jokamiehenoikeuden antimista, eli sienistä ja marjoista, sekä anopin omenoista ja viinimarjoista, sekä puutarhavadelmista. Oma luumupuu ei tuota hedelmää, ainakaan vielä, eikä niistä muutamasta kymmenestä kirsikastakaan oikein riitä lahjaksi. Toisaalta eihän minun tarvitse edes miettiä tuliaisia, kun en enää matkusta työni puolesta. Onneksi voin muistella hankinta-aikaa ilolla ja kaiholla. Itse matkustaminen todella kävi työstä, mutta kaipaan ihania kontaktihenkilöitäni. Muutamien kanssa olen edelleen yhteydessä!

Ostin mustajuuria, kun näin mustajuurisosekeiton ohjeen jossain lehdessä. Vähän mukailin reseptiä ja keitosta tuli mielettömän hyvää, kun lorautin tilkan omenaviinietikkaa ja kuplavettä sekaan, sekä puolikkaan koskenlaskijajuuston. Laitoin eilen myös pataleivän kohoamaan, ja kohta täytynee laittaa se uuniin. Vähän ihmetyttää kun leipä on kohoamassa 12-24 tuntia huoneenlämmössä, toivottavasti se ei ala käymään. "Volttileipä" voisi olla sinänsä melko mielenkiintoista- vaikka uusi hitti- ja vientituote, millä Suomi saadaan nousuun! Ajattelin paistaa leivän firmalta joululahjaksi saamassani Sarpanevan rautapadassa, mutta olinkin vienyt sen mökille, kun tein appiukon kanssa syksyllä siinä kaalilaatikkoa. Nyt joudun käyttämään lasista uunivuokaa. Mielenkiinnolla odotan lopputulosta, ja vaikka leipä ei onnistuisi, onneksi keitto on ihan mahtavaa! Nam!