Tuli ihan mieletön fiilis kirjoittaa oivalluksista, joita olen tänään kokenut! Ensinnäkin meillä on ollut koko kevään aikana koulussa monia ryhmätöitä, mitä olemme pusanneet tiimimme kanssa. Nyt yhteen isoon projektiin kuului palautteen antaminen tiimiläisistä. On ihan hirveää antaa palautetta muista. Tiedän etten ole täydellinen, niin miten voisin sanoa jollekulle jotain heidän toiminnastaan? Yritin antaa rakentavaa palautetta ja myös arvosanoja heidän aikataulujen pitämisestä, panoksestaan ja osallistumisestaan. Annoin nelosia ja vitosia asteikolla 1-5 ja yritin olla suututtamatta ketään.
Olen kovasti ihmetellyt kuinka haastavaa ryhmätyöskentely on ollut paikoitellen. Olen usein tuntenut itseni vähän yksinäiseksi tiukkapipoksi, ihmetellyt kun muut eivät jaa tekemisiään vaan kirjoittavat yksin jotain kohtaa, ja kun he lopulta "julkaisevat" sen, he suuttuvat, jos siihen ehdottaa korjauksia. Itse olen kaivannut muilta kommentteja osioiden sisältöön ja rakenteeseen, heitellyt ajatuksia ilmaan ja odottanut muilta palautetta. Ja kun sitä ei ole tullut, olen kirjoitellut yksin monia kappaleita, johdantoja ja loppupäätelmiä, ja ihmetellyt että ne tekstit menee läpi, vaikkei niissä ole kovinkaan paljoa järkeä. Ihan oikeasti olen välillä tuottanut liibalaabaa ja hirveetä skeidaa, eikä kukaan ole puuttunut siihen, vähän ehkä muokannut tekstiä paremmaksi.
Sit luin yhden tiimiläisen palautteen minusta, että ideoin hienosti, mutta tuotan ajatuksenvirtaa, enkä valmista tekstiä. Muut todella tuottaa valmista tekstiä, ja mulla menee hermot, kun ne hieroo ja hieroo, eikä kerro mitä ne tekee. Ja sit monesti joudutaan joitain kappaleita muuttamaan rankasti, kun kukaan ei ole ensin miettinyt että mitä asiaa missäkin kappaleessa pitäisi olla ja kaikki ovat kirjoittaneet samasta asiasta. Ja sit joku suuttuu, kun hänen vaivoin tuottamaa valmista tekstiä muokataan. Minun mielestä haaskataan kaikkien aikaa, kun ei suunnitella hyvin. Lopulta yksi tiimiläinen korjaa kieliasun täydelliseksi, ja joskus sisältö muuttuukin päinvastaiseksi.
Kävin aamupäivällä jätemäellä ravaamassa portaita, ja siinä samalla pohdin näitä tiimityöskentelyn kummallisuuksia. Silloin tajusin että olen käsittänyt tiimityöskentelyn ihan eri tavalla, kuin muut!!! Minä haluan ideoida ja käsitellä sisällön pääpiirteet ensin yhdessä, ja sen jälkeen vasta aletaan tuottaa valmista tekstiä kunkin valitsemaan osioon itsekseen. Ajoittain
kokonaisuus tulisi käydä läpi yhdessä ja miettiä mitä puuttuu, pitääkö jotain osiota siirtää tai poistaa. Tämän jälkeen kukin voisi taas tehdä itsekseen hommia. Näin kaikki tietäisivät kokonaisuuden, voisivat ottaa kantaa, tuoda mielipiteitään, huomioitaan ja ideoita julki, ja sit voidaan keskittyä johonkin asiaan ehkä syvemmin.
Muiden työtapa on ollut mielestäni enemmän oman osion tekemistä itsekseen, ja sit se esitellään ryhmälle. Onko se ryhmätyö vai kokoelma erilaisia osioita? Oppimisen kannalta parasta on kuin kaikki osallistuvat kaikkiin osioihin ainakin jossain määrin. Miten voi oppia kokonaisuuksia, jos ei osallistu kokonaisuuden hallintaan? Kaikissa töissä nimenomaan korostetaan sitä, että tekstin ja sisällön tulisi olla yhtenevää, eikä montaa erityyppistä tuotosta.
Olen ollut monissa projekteissa ja tiimeissä, enkä ole kokenut tällaista ongelmaa aiemmin. Toisaalta harvemmin missään projektissa on tuotettu mitään selkeää dokumenttia, korkeintaan ohjeita tai sopimustekstiä. Ja töissä oli omanlaisensa työskentelykulttuuri, mikä edelleen puskee läpi. Saman olen huomannut aikataulujen ja sovittujen tapaamisten osalta, sillä töissä oli aina kiire, ja silloin jo ärsytti jos jengi tuli myöhässä palaveriin. Yritän itse oppia olemaan välillä myöhässä, etten joudu odottelemaan muita niin kauaa. Ja pyrin sopimaan aikataulut -ish tyyliin, eli yhdeltätoista-ish, on noin 10 yli. Ihmisillä on kovin erilainen käsitys sovitusta ajasta, jotkut on aina ajoissa ja toiset aina myöhässä. Jotkut ilmoittaa myöhästymisestä, toiset ei.
Ja tämä ryhmätyöskentely oli se ensimmäinen oivallus. Toinen on se, että Johanna Korhosen mukaan ihmiset voi jakaa ajatusmalleiltaan kahteen eri kategoriaan; strict parent ja nurturing parent. Ensimmäinen on konservatiivinen ja haluaa että asiat tehdään sovitusti, ihmiset ovat itse vastuussa elämästään, he arvostavat auktoriteetteja ja heidän ajatusmaailmansa on melko valmis. Jälkimmäiset ovat ehkä avarakatseisempia ja empaattisempia, eivätkä niin tuomitsevia. Kaikissa ihmisissä on kumpaakin mallia, mutta toinen on yleensä vahvempi. Näiden ajatusmallien eroista kumpuaa lähes kaikki ihmisten kommunikaation ongelmat; käytetään värittyneitä termejä ja retoriikkaa, eikä haluta romuttaa omia ajatusmalleja. Niin on mielenkiintoinen kirja Korhosen kirjoittama Mikä niitä riivaa? Suosittelen lukemista, siinä voi oppia jotain itsestään, ja jopa muista!
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti