Voi mun pientä autoa...

Muhun iski loppukesästä aivan kauhea autokuume. En koskaan kärsinyt edes vauvakuumeesta, mutta jostain käsittämättömästä syystä mun piti saada auto. Selitin asiaa monella eri tavalla itselleni; vanha on jo kuusi vuotta, eli se on katsastettava joka vuosi, huollot lisääntyy, arvo laskee eikä siitä kohta saa mitään vaihdossa, vanhat valot ei tunnu riittävän xenon-aikana, täytyy uskoa tulevaisuuteen ja kuluttaa, että saadaan Suomi nousuun. Lisäksi uusi auto on turvallisempi, koska poikakin ajelee välillä pikkuveljensä kanssa mökille ja kotiin, niin... Ihan älyttämästi löytyy hyviä ja kyseenalaisiakin syitä auton ostoon. Vanha oli oma, velaton ja toimiva. Ja silti mun piti saada uusi auto.

Koska naiset eivät ajattele pelkästään auton väriä, vaan hankkivat kulkuvälineen tarpeen, turvallisuuden sekä taloudellisuuden perusteella, ja joskus mahdollisesti esteettisyyden tai merkkiuskollisuuden varjolla, mutta kuitenkin järjen ääntä kuunnellen. Toisaalta mun mielestä auton tulee olla sininen, kaunis metallinhohtoinen tummansininen, puhdas sävyltään. Se ei saa olla vaaleansininen, turkoosiin kallellaan oleva sininen tai tunkkaisen sininen, eikä matta. Sellaisen metallinhohtoisen taivaansinisen olisin ehkä jotenkin voinut hyväksyä, nykyään sen värisiä Skodia näkyy hurjan paljon liikenteessä, mutta kun sellaista ei ollut värivaihtoehdoissa (oli vaalea ja tumma sininen), oli luontevaa valita tummansininen. Edellisen auton kanssa mun mieheni harrasti mielipiteen vaihtoa (vaihdoin jostain käsittämättömästä syystä oman mielipiteeni hänen mielipiteeseensä; ei auton värillä ole väliä kunhan se on musta), ja otin mustan auton, vaikka kaksi edellistäkin autoa oli sinisiä.

Ettei tämä mene ihan värejä pohtiessa, halusin autoon kauheasti tehoja (150 hv). Näin jälkikäteen voin vain ihmetellä, että mitä mun päässä liikkui, ja mitä -ttua mä teen etuvetoisella autolla, jossa on 150 heppaa? No, kuitenkin siinä on pieni moottori (1,4l) ja pienet päästöt. Tai näin minä uskoin ja luulin... Lisäksi tahdoin ehdottomasti Xenon-ajovalot, vakionopeuden säätimen ja 17 tuuman renkaat, minkä vuoksi piti ottaa madallettu alusta (!). Ja kun on päässyt automaattivaihteisen auton makuun, siitä ei voi luopua, kuten ei vakionopeudensäätimestäkään. Se on mitä mahtavin keksintö- vakionopeudensäädin, ja todella toivoisin että muutkin käyttäisivät sitä etenkin maantiellä liikkuessaan! Jengillä ei ilmeisesti ole mitään käsitystä vauhdistaan; 80 km alueella vauhti voi vaihdella viidestä kympistä yhdeksään kymmeneen riippuen mutkista tai mäistä. Puhumattakaan siitä, että jengi ajaa 40, 50 ja 60 rajoitusalueella 10 kmh ylinopeutta, mutta kahdeksankympin tai satasen alueella pääsääntöisesti alinopeutta, vaikka olis kuinka hieno keli ja hyvä näkyvyys. Sit on tietty niitä jotka ajaa aina ylinopeutta. Ja hauskinta on se että nekin jotka ajaa alle nopeusrajoituksen kuitenkin jarruttavat kameratolpan kohdalla. Ilmeisesti luulevat ajavansa ylinopeutta, eivät tiedä mikä nopeusrajoitus on, tai eivät tiedä paljonko mittari heittää. Ja sit tolpan jälkeen taas painetaan kaasua.

Koska olen entinen ostaja, tietenkin sniiduilin auton hankinnassa varusteiden kanssa. Otin auton yksillä 16 tuuman kesärenkailla, mitkä olivat kevytmetallivanteilla. Ostin vanteille uudet kitkarenkaat luottohuoltsikalta, missä edellistenkin autojen renkaat on vuosikausia vaihdettu alle, renkaat olleet säilössä ja missä on loistava palvelu. Samasta mestasta ostin edelliseen autoon just vuoden sisään sekä kesurit että kitkat. Onneksi sain hyvitystä kesärenkaista, mitkä meni "vaihdossa" kitkoihin. Keväällä tartten sit ne 17" vanteet ja kesärenkaat. OMG!

Vanhasta autosta sain ihan hyvin vaihdossa, näköjään Volkkari pitää hintansa, tai katotaan nyt miten pitää! Just kun olin laittanut tilauksen sisään, alkoi nää kauheet päästöjudanssit ja skandaalit. Mietin jo vakavissani että perunko tilauksen. Kolme kuukautta odotin ja pohdin ja sadattelin miksi olin mennyt hankkimaan uuden auton, ja toiset yyteetkin alkoi töissä ja... Mutta kun lopulta sain auton, olin niiiiiin onnellinen, että kaikki perumisajatukset ja epäilykset olivat saman tien pyyhitty pois mielestä!

Poikahan sillä aluksi ajeli enimmäkseen töihin, kun julkiset oli aivan liian hankalia ja aikaavieviä, kun duuni sijaitsi milloin missäkin (saneerauskohteita). Mä kuljin mieheni kyydillä töihin, ja joskus junalla kotiin. Nyt kun poika on intissä, saan ajella just niin paljon kun huvittaa.

Tänään oli jäätävä lumipyry, ajelin erittäin varovasti Vihdintietä ja eiköhän yks äijä vetässyt vanhalla chevymaasturillaan oikean persuksen ruttuun. Voi elämä että otti pannuun! Mun pieni sininen söpö Golffini- nyyh!

Mä olin menossa etelään Vihdintietä ennen kehä ykköstä vasemmalla kaistalla. Vasemmalta kääntyneet autot ajoi joko punaisia päin tai vanhoilla vihreillä, ja tukki molemmat kaistat. Mä ajoin hissukseen eteenpäin, jätin väliä että en jää keskelle risteystä, jos valot vaihtuukin punaiseksi. Pääsin risteyksen ohi, jono seisoi ja pysähdyin. Oikea kaista veti paremmin ja mun takana oleva lähti vaihtamaan kaistaa, vilkkukin oli päällä esimerkillisesti. Ja sit se auto yhtäkkiä vaan kosahti mun perään. Vauhtia ei ollut juuri ollenkaan. No siitä sitten ajettiin sivuun, hän nelivedollaan veti keskipientareelle (onko se oikea termi?), ja mä yritin, mut en päässyt. Hätävilkut päällä yritin ottaa kuvia vauriosta. Onneks hän myönsi virheensä, oli erittäin pahoillaan ja sanoi vielä että ei hänellä ollut edes kiire. Vaihdettiin numeroita ja mä tietty heti varmistin 16400:sta että kuski antoi oikeat tiedot.

Mua v-tutti ku pientä podengoa, sillä lähtiessäni kolaripaikalta pois, kukaan ei meinannut antaa mulle tietä, vaikka vilkku oli päällä. Jälkikäteen tuli vasta mieleen että toimiiko vilkku ollenkaan... Takalokasuoja rahisi rengasta vasten ja auto valitteli että pitäis tarkistaa takavalo. No sehän on paskana, mitä sitä nyt tarkistelemaan.



Nyt vaan odotellaan että saan luvan viedä auton korjaamolle- herra soittikin ja varmisteli mun mielipiteen tilanteesta, kun oli tekemässä vahinkoilmoitusta. Ja vieläkin pahoitteli aiheuttamaansa vahinkoa ja vaivaa. Positiivista tässä on se, että henkilövahingoilta vältyttiin!!! Mutta täytyy sanoa, että ei auta vaikka kuinka varovasti ajaa- eihän lumisade ole mikään ongelma! Jengi ei ilmeisesti osaa ajaa, niillä on hirvee kiire, tai ne on vaan niin v-tun hyviä kuskeja, parempia ja tärkeempiä ihmisiä kuin muut, ja koska niillä on niin älyttömän hienot ja kalliit autot, että heidän ei tarvitse pitää turvaväliä, suhteuttaa nopeutta keliin tai näyttää edes vilkkua, eikä muutenkaan noudattaa nopeusrajoituksia tai liikennesääntöjä! Huolestuttava trendi mielestäni!

Arvatkaa pelottaako edelleen kun pojat lähtevät mökiltä ajelemaan kotiin sunnuntaina iltapäivällä, kun alkaa hämärtää ja hirvet lähtevät liikkeelle, vaikka ei ole ruuhkaa ja poika ajaa erittäin varovasti ja rauhallisesti. Ei tarvita kuin yksi ylimielisesti itsestään ja ajotaidoistaan liikoja luuleva urpo, niin ei paljoa auta että auto on uusi ja siinä on Xenon-valot. Rekka-auton tai panssarivaunun ostan seuraavaksi- ei enää tartte pelätä hirviä tai ajotaidottomia urpoja. Paitsi jos ne on rekalla liikkeellä!

Revontulet ja vuodenvaihde

Olen yrittänyt perehtyä tämän koneen saloihin, ja nyt huomaan kuinka hidas tää on! Hermo meinas mennä, kun yritin saada lisättyä blogiin kuvia. Ihmettelin kun ei vaan onnistu, mutta sit tajusin et onnistuu se, mut hitaasti. Kyllä mun täytyy kehua microsoftin käyttistä ja ominaisuuksia; Android ei avaudu mulle- lienen Android-rajoitteinen. 

Olin taas paukkupelkoisen koiran kanssa mökillä uudenvuodenaattona, satuin pysymään hereillä suht kauan, joten yritin kuikuilla revontulia, kun niitä oli kuulemma mahdollista nähdä etelässäkin. Ja kyllä, näin oikeasti elämäni ensimmäiset revontulet!!! Yritin sammuttaa kaikki ulkovalot, mutta kauempanakin olevat valot loistivat yllättävän kauas ja häiritsivät melko paljon.

Kuva on kännykällä otettu, eikä se todellakaan ole tarkka, mutta näkeehän siitä mahtavan valoilmiön kuitenkin, eikö? Jos mulla olis bucket-lista, niin voisin tämän ruksia siitä pois. Mitähän muuta listalla voisi olla? Mun ehkä pitäisi miettiä tavoitteita, toiveita ja haaveita. Ennen olin hirvee haaveilija, minnehän se puoli minusta katosi? Realismi tappaa haaveilun ja palauttaa maan pinnalle kaiken maailman taivaanrannanmaalarit. Mun haaveilu rajoittuu siihen tylsään isompaan lottovoittoon- miten boooring! Pitäis luvata itselle että mietin muutaman hyvän tavoitteen tai haaveen ja pyrin niitä kohti. Laitanpa ajatusnystyrät hyrräämään... Palaan aiheeseen!

Mökillä oli oikeastaan todella ihanaa olla, kun ei tarvinnut huolehtia muista. Pojat (ja mies) olivat kaupungissa raketteja ampumassa, syömässä perinteistä uudenvuodenpastaa ja vanhempi poika tietty halusi nauttia viimeisistä päivistä ennen inttiä. No, voihan mökillä olla tylsää, jos ei tykkää katsella telkkaria ja kutoa/neuloa, lukea kirjoja tai olla ulkona. Paukuttelun vuoksi koira ei suostunut olemaan ulkona, joten minäkin linnoittauduin sisälle. Kummalista miten nykyään tuntuu hölmöltä ulkoilla ilman koiraa. Olisinhan mä voinut mennä vaikka metsään yksin, mutta eipä tullut lähdettyä!

Tässä koiruus piiloutuu peiton alle paukkeelta:

Sen sijaan kutasin välipäivinä kolme neulepaitaa valmiiksi; kaksi olin aloittanut jo aikaa sitten, mutta kun mulla on lieviä vaikeuksia saattaa asioita loppuun ja mieluummin aloitan jotain uutta kun tulee inspis ja visio (vinspis ja isio), keskeneräisiä tekeleitä lojuu ympäri nurkkia. No, nyt sain vietyä loppuun kolme urakkaa, ja se tuntuu erinomaiselta! Vielä on muuten yks paita osina, mikä pitäis kasata. Luin myös muutaman kirjan, sekä katsoimme pari kautta 24-sarjaa mun miehen kanssa. Hitto et siihen jää koukkuun!

Ja huomatkaa, että olen oppinut lisäämään kuvia blogiin- ta daa! Ei se vieläkään ihan helppoa ole, mutta mahdollista! Vanha koira vielä oppii...

Ruokaa ruokaa...

Iski kauhee nälkä ja lämmitin itsetekemääni erinomaista tomaattikeittoa. Oon kehittynyt ihan sikahyväksi ruoanlaittajaksi, vaikka itse kehunkin. Näköjään se on ainoa asia missä olen omasta mielestäni aidosti ja rehellisesti hyvä, ja jopa osaan kehua itseäni. Tomaattikeitto on yksi bravuureista, jopa muiden mielestä. Kahta täysin samanlaista ruokaa en saa tehtyä, kun teen ruoan aina fiiliksellä. Tomaattikeittoonkin tulee joka kerta jotain uutta, joskus vision perusteella tai sit sen mukaan mitä sattuu kaapista löytymään. Tällä kertaa mukaan pääsi kevyesti oliiviöljyssä freesattuja pilkottuja valkosipuleita ja salottisipuleita, monta purkkia paseerattua tomaattia, kasvisliemikuutio ja pestoa. Lisäksi purkinpohjalta aurinkokuivattuja tomaattikuutioita ja tomaattipyree putkilosta loput. Tuoretta basilikaa sekaan reilusti ja lopuksi Billyllä (sauvasekoitin) atomeiksi. Ja lirvahti sekaan aurinkokuivatun tomaatin makuinen Viola tuorejuustokin. Vähän pippuria ja suolaa. Nyt on monta litraa maukasta keittoa jääkaapissa, ja leipää voi ottaa lisukkeeksi jos on isompi nälkä.

Mulle iski jokin kumma kuivakakkupakkomielle. Kahvikakuista pitäisi kuulemma puhua. Se alkoi siitä kun tein nuoremman joulumyyjäisiin suklaisen taatelikakun (Kinuskikissan ohjeella). Laitoin kakun alumiinilautaselle, sulatin suklaata ja ripottelin valkoisia lumihiutalenonparelleja kakun päälle, kietaisin sen sellofaaniin ja viimeistelin komeuden valkoisella lahjanarulla. Siitä tuli niin hieno, että jouluksi oli ihan pakko tehdä samanlainen että sain itsekin maistaa. Samalla rupeamalla tein sitruunakakun, tarkemmin kaksi sitruunakakkua, joista toinen lensi roskiin, kun se hajosi. Kakku ei halunnut irrota uudesta silikonivuoasta. Olis pitänyt tutustua ilmeisesti käyttöohjeeseen ja antaa kakun jäähtyä ennen vuoasta irrottaimista- miten niin ei tartu??? Toisen kakun kanssa maltoin odottaa jäähtymistä kauemmin, mutta siitäkin jäi osa vuokaan. En kehdannut laittaa epätäydellistä kakkua myyntiin, joten fiksailin kakkua ja vein sen töihin. Peitin epätasaista pintaa sitruunamehu-tomusokeri- tuorejuusto -kuorrutteella ja ripottelin suolapähkinämuruja päälle. Oli siis ihan sairaan hyvä; pikkasen kirpeä, sopivasti makea ja vähän suolainen- työkaverit ihastelivat!

Vaikka makeiden leivonnaisten kanssa useinmiten käytän ohjetta pohjana, en juuri koskaan malta kokonaan pitäytyä reseptissä, vaan improvisoin ja "parantelen" ohjetta- yleensä onnistuneesti. Ruoan suhteen kannatan yksinkertaisuutta, puhtaita raaka-aineita ja makuja; "vähemmän on enemmän" sopii ruokaan. Leivonnaisten kanssa homma menee ihan toiseen suuntaan. Leipoessa motoksi kävisi "enemmän on enemmän", tai jopa "liian paljonkaan ei ole tarpeeksi". Jos pitää olla sitruunaa, sitä pitää olla niin että sen maistaa. Mä vihaan levonnaisia missä ei ole kunnolla luvattua makua; kanelipullassa pitää olla kanelia ja tavallisessa pullassa kardemummaa ja riittävästi! Hyvistä raaka-aineista en tietenkään luovu, enkä voisi kuvitella käyttäväni esansseja, vanilliinia tai kummallisia ja paljon prosessoituja ainesosia. Mä en myöskään ole koskaan tehnyt mitään liivatetta sisältävää. En osaa tarkalleen sanoa mikä on todellinen syy, luultavasti se sotii jotain osaa mun uskoa vastaan. Ja mä oon ihan uskomaton!

Mistähän ruoanlaittoinnostus lähti? Aluksi piti tietenkin opetella laittamaan ruokaa perheelle- lapselle lähinnä, sellaista tavallista kotiruokaa. Sinkkuna mä en juuri tehnyt ruokaa, ja se vähä mitä "tein" oli helppoa ja nopeaa; salaattia, kanaa ja riisiä sekä sinihomejuustopastaa. Enhän mä osannut itse edes perunoita keittää, vaikka koulussa oli köksää. Ei ruoanlaitto mitään rakettitiedettä ole, hyvin senkin oppii kun on kiinnostunut. Ja itse olen oppinut kaiken, mitä nyt vähän ottanut mallia keittokirjoista, muilta ja nykyään tietenkin googlesta. Ruokaohjelmia en juurikaan ole katsellut telkkarista, vähän Sikke Sumaria, kun hän vaikuttaa aidolta ja kokkailee järkevää ruokaa. En ole ilmeisesti vielä hifistelytasolla. Kun joutuu tekemään arkiruokaa kiireessä, väsyneenä töiden jälkeen ja tärkeintä on saada lapset ruokittua nopeasti, suht terveellisesti ja monipuolisesti, mutta taloudellisesti, yleensä ruoanlaitosta saa katoamaan kaiken ilon ja inspiraation. Se on kyllä sääli!

Ostajataustani vuoksi meillä käytetään safety stock (minimivarasto) tai refill-ajattelua (varaston täydentäminen), eli pakastimessa on yleensä kanafileitä, kalaa, jauhelihaa ja lenkkimakkara tai kebabsuikaleita, sekä leipää, marjoja ja peruna-sipulisekoitusta (kiusaukseen). Pikaruokaa meillä ovat vanhemman pojan suosikki maksalaatikko, nuoremman pinaattikeitto sekä molempien suosikki kalapuikot ja ranskalaiset niiksi päiviksi, kun en jaksa tehdä ruokaa. Jääkaapissa pitää olla maitoa, mehua, kermaa, voileipämatskut ja jukurtit sekä munia, perunaa, porkkanaa, ja salaattitarpeet plus sipulit. Näistä saa aina koottua jotain ruokaa, vaikka kauppaan ei pääsisi viikkoon tai kahteen. Kun jokin ainesosa loppuu tai mielellään ennen kuin se uhkaa loppua, se pitää kirjoittaa jääkaapin ovessa olevaan kauppalistaan. Tavoite on, että pitää olla yksi ketsuppipullo odottamassa, jotta ehtii ostaa uuden, ennen kuin se loppuu! En edes muista milloin meiltä olisi loppunut vessapaperi. Se olis ihan katastrofi jos niin pääsisi käymään.

Refill-ajattelu koskee myös deodorantteja, sampoita ja suihkusaippuaa, tai mitä miespuoliset asukkaat perheessäni nyt milloinkin sattuvat tarvitsemaan. Varsinkin miestenjutut varmasti unohtuu, jos ne ei ole listalla. Pyrin käymään kaupassa harvoin ja ostan paljon kerralla. Silloin mulla on mielessä jotain ideoita seuraavien päivien ruoista, mihin ostan tuoreet aineet. Samalla hankin ne refill-tuotteet, mitkä ovat listalla. Aineita mitä kuluu paljon, mitkä säilyvät hyvin eikä tarvitse avaamattomina jääkaappia, on varastossa enemmänkin. En juokse tarjousten perässä, mutta jos jokin käyttämämme ja hyväksi todettu tuote on alennuksessa, voin ostaa sitä reilummin.

On muutamia tuotteita minkä vuoksi valitsen kaupan- Lidlin Quelle kuplavettä saa vain Lidlistä, ja ne siniset pullot pitää palauttaa Lidliin, ikävä kyllä. Kun käyn Lidlissä, katson onko siellä Roberts coffeen tummapaahtokahvia hyllyssä (3,69/pkt). Jos on, ostan muutaman paketin. Citymarketissa sama kahvi maksaa 5,69. Smarketissa hinta on yleensä 3,99, minkä vielä suostun maksamaan. Citymarketista en osta ko. kahvia ikinä- periaatteen vuoksi.

Tällä metodilla on tultu toimeen vuosikaudet, ja se on hyväksi havaittu. Säästyy aikaa, mutta toisaalta on jonkin verran varastoa. :) Ja aika on rahaa, joten voitolla ollaan. Eikä meillä mene juurikaan ruokaa haaskuuseen tai vanhaksi! Nyt vaan pitää suhteuttaa määrät neljän hengen sijaan kolmen hengen tarpeisiin. Se voi olla vaikeaa!

Vanha parempi kuin uusi?

Pakko myöntää että ei pädilllä voi kirjoittaa! Sosialisoin nuoremmaiseni vanhan läppärin (sai joululahjaksi pöytäkoneen- vaihteeksi) ja yritän saada aikaiseksi järkevämpää tekstiä. Oikeasti puolet ajasta meni siihen, että tarkastin tuliko välilyönnin sijaan m tai jäikö toinen peräkkäinen konsonantti puuttumaan. En saanut asetuksista muutettua sitä kummallisuutta, jokin android-ominaisuus? No, tässä ei toimi välilyönti-näppäin ihan sataprosenttisesti, ja muutamat perusnäppäimet on ihan selkeästi väärässä paikassa. Kuitenkin tää on ensiluokkainen pädiin verrattuna- kirjoittamisen suhteen. Surffailuun, areenan katsomiseen ja hesarin lukemiseen se on ihan mahtava!

Voisikohan tällä oikeasti kirjoittaa kirjan? Edelleen mulla on dekkari tai dekkarimainen romaani hahmottumassa; olen kirjoitellut muutamia aihioita, miettinyt rakennetta, erilaisia tulokulmia ja juonenkäänteitä. Kohta mulla ei ole mitään hyvää syytä vältellä kirjoittamista. Jos vielä putsaan tän lievästi limaisen ja luultavasti limua ja keksinmurusia sisältävän näppiksen, en voi vedota edes spacebarin toimimattomuuteen. Johan nyt... :)

Vanhempi poika lähti inttiin. Heitin hänet ja kaverinsa Tammisaareen. Onneksi lähdimme ajoissa, sillä kymmenisen kilsaa ennen määränpäätä jouduimme odottamaan lähes tunnin, kun liukkaassa risteyksessä kaksi autoa olivat ajaneet kolarin. Taas talvi yllätti- ullatustalviiii! Eilen kävimme perheen voimin moikkaamassa alokasta tutustumispäivänä. Kokeilevat Drakassa sitä että lähiomaiset (omainen kuulostaa kuolleen lähipiiriltä) saavat tulla ensimmäisenä viikonloppuna vierailulle, että koti-ikävä (omaisten vai alokkaiden?) vähän lientyisi. Ekana viikonloppuna sieltä ei pääse kotiin, voi eiiii. Kokeilu kuulemma voisi ehkäistä keskeyttämistä. Kait nyt kuusi kuukautta seisoo vaikka päällään, jos kerran inttiin menee? Ja jos ei pysty, niin en usko että vierailuviikonloppu muuttaa mitään. Ehkä osoittautuu hyväksi keinoksi, mutta silti epäilen ja haluan esittää eriävän mielipiteeni! Olen sen arvoinen (=I'm worth it)!

Pohdin vierailulla nähtyäni muutamia naarasalokkaita (what?), että menisinkö nyt inttiin jos olisin 18 vuotta? Ja onko se oikein, että miehille intti on pakollinen, vaikka ilmeisen helposti sieltä pääsee pois jos haluaa, mutta naisille se on vapaaehtoinen. Todistetaanko sillä itselle/muille jotain, ja pitäisikö intin olla pakollinen naisillekin? Poikani vaikutti ottavan asian lunkisti, ja suhtautuvan jopa ehkä pienellä mielenkiinnolla. Mutta hän onkin rauhallinen ja minä en. Luulen että mulle tekisi erittäin hyvää olla siellä; kuunnella komentoja ja totella käskytystä; se vaikuttaa olevan mulle hämmentävän haasteellista.

En voi ymmärtää että miksi mun pitäisi tehdä jotain ymmärtämättä miksi niin tehdään ja vain siksi kun joku sanoo. Mut saa tekemään melkein mitä vaan, kun sen perustelee siten, että se sopii mun arvomaailmaan, ja jos se vaikuttaa järkevältä tai tärkeältä. Olisinko helppo nakki aivopesulle ja ääriarvoille? Mä pidän itseäni kriittisenä, ja kyseenalaistan asioiden järkevyyttä. Luulen kuitenkin että olen jäärä. Ja mä yritän nimenomaan positiivisesti ajatellen välttää turhaa työtä, kehittää asioita ja keskittyä olennaiseen, mutta miksi se usein tulkitaan vänkyröinniksi? Siksipä luulen etten sopisi inttiin, ja enenevässä määrin olen tullut siihen lopputulokseen etten sovi edes työelämään. En vaan jaksa sitä pönttöilyä. Taidan olla sopeutumisrajoitteinen- jopa elämän suhteen.

Lähti negatiivisuus ihan lapasesta, vaikka vaan yritin olla kriittinen ja pohdiskeleva. Kuten kälyni sanoi, että hänellä "lähti sukkien kutominen lapsesta"! Niin voi käydä kun kypsemmällä iällä (alle nelikymppinen!) alkaa harjoittelemaan kutomista. Nostan todellakin hattua hänelle, kun hän on aina ollut sitä mieltä että hän ei ole käsityöihminen. Ja ihan hiton hienoja sukkia syntyy- respect! Täs on mun uusimmat sukat, päättelemistä vaille valmiit:

Sen vuoksi mun pitäis nyt keksiä jotain muuta tekemistä, kuin olen epäyhteensopiva nykyisen työni kanssa. Tarkemmin ajatellen ylempien esimiesten kanssa. Työssä ei vältsyy ole mitään vikaa, eikä firmassa, eikä edes omassa esimiehessä, mutta hänen esimiehet ja -naiset taitaa olla todellisuusrajoitteisia. Sitä on liikkeellä... :)

Voiko kirjailijaksi ryhtyä? Jos olisin riippumaton kuukausipalkasta, jäisin varmaan himaan ja kirjoittaisin. Ja epäilen itseäni ja kykyjäni vaikka vasta pohdin asiaa. Jaksaisinko kirjoittaa, olisko siinä mitään järkeä, syntyisikö mitään? Jos saisin jotain valmiiksi, mitä sitten? Mistä tämä järkyttävä itseluottamuksen puute kumpuaa? Mä epäilen syyksi sitä että olen rhesus-negatiivinen veriryhmältäni. Onkohan siitä tehty jotain tutkimusta? Voisin tehdä aiheesta tutkimuksen ja väitellä negatiivisuustohtoriksi. Olisiko se positiivista?

Mistä repisin positiivisuutta?

Varoitus: nyt tulee pelkkää negaa- positiivisuudesta ei tietoakaan!!!!

Kaksiajakoiset fiilarit; toiset yyteet tänä vuonna takana ja työt jatkuu, mutta sain ehkäpä alennuksen. Tai ei sitä mulle niin myyty, mutta niin kaikki sen ymmärtää. Mitä väliä mitä muut on mieltä, jos ne ei tiedä totuutta? Melkein toivoin että saisin kenkää!!! Ja minä olen sitä mieltä että meidän business on ihan huippu- jos osattais tehdä oikeita asioita ja keskittyä olennaiseen.
Viikon olen itkeskellyt töissä, kun on niin paha fiilis; kolleegan vuokratyösopimus ei jatku, mä alan tekemään hänen hommiaan, pari tyyppiä vaihtaa osastoa, ja se viimeinenkin työn ilo lähtee. Periaatteessa on aina hyvä oppia jotain uutta, mutta mutta... Ihminen on niin kummallinen otus, että vaikka pää sanoisi että kaikki on ok, jokin sisällä sanoo että ei ole ok, ni silloin ei vaan ole ok fiilis! Esimiehenä nuori insinööri, joka on oikeasti kiva ja hänestä tulee hyvä esimies- joskus. Mua on opettanut töihin meidän kesätyöntekijä, nykyinen osa-aikainen inssiopiskelija. Mulla ei ole hajuakaan punaisesta langasta, mitä uuden osaston toimenkuvaan kuuluu ja mitä kaikkea mä tulisin tekemään. Tiedän että saan uuden kolleegan, mutta miten hänen kanssaan työt jaetaan ja mitä kaikkea osaston hommiin edes kuuluu, on mysteeri. Koska itkusta ei tullut loppua, menin käymään työterveydenhoitajalla ja hän varasi mulle ajan lekuriin- akuutti stressireaktio on diagnoosi ja loppu viikko saikkua. Nyt olen niiiiiiiin poissa tolaltani etten tiedä mitä tekisin. Katsoin eilen modern familyn koko vitos kauden, ja se vähän auttoi. Mutta mitä v-ttua mä teen? Mä olen niin heikko ihminen, että en varmaan enää sopeudu työelämään. Olisko muualla asiat paremmin? Ottaisko kukaan mua töihin? Opinko uutta?

Meidän firmassa on ollut tapana että insinööri palkitaan hyvästä työstä tekemällä hänestä esimies. Insinööri joutuu kiitokseksi tekemään asioita missä hän ei ole ehkä parhaimmillaan, ei pysty keskittymään siihen missä hän oikeasti on hyvä, eikä kukaan ole onnellinen; ei esimies eikä alaiset. Melkoinen kiitos! Mutta näin homma on mennyt jo vuosikymmeniä. Ja tässä ollaan; päin persettä menee, kun on paskat esimiehet, sähelletään vaan, kukaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä ja koko ajan on pelko persiissä että OMA työpaikka menee. Eli kukaan ei uskalla ehdottaa muutosta tai kyseenalaistaa päätöksiä, koska silloin joutuu silmätikuksi ja saa lähteä seuraavissa yyteissä. Vaikka jengi pääsääntöisesti haluaisi tehdä työnsä hyvin ja oikeasti ajattelisi firman parasta. Ne etenee, jotka eivät kyseenalaista, tottelevat esimiehiä kiltisti ja kritisoimatta. Tietenkin unohtaen alaisten hyvinvoinnin ja firman edun- oma etu edellä mennään! Ja nyt huomataan että ei se insinöörikään osaa kaikkea, esim. johtaa yritystä tai olla hyvä esimies, tai edes välttävä. Nope!!! Eikä yksikään päällikkö ole saanut potkuja, vaikka tulos on pikään ollut surkea. Nyt voisi ottaa oppia suomalaisesta futiksesta- no, ei valkkujen vaihtaminen toisaalta ole saanut muutosta sielläkään aikaiseksi.

Voitteko kuvitella että hr-täti meilasi kaikille että vielä ehtii vastata henkilöstökyselyyn, vastatkaa nyt heti ettei unohdu! Seuraavalla viikolla ilmoitetaan YT:stä. Tarkoitus siis ei todellakaan ole kuunnella henkilöstöä, vaan saada hyvät pointsit yritysten välisissä lukemissa- pointsit ENNEN ikäviä uutisia. Mitään ei oikeasti aiota tehdä, excelistä katsotaan missä voidaan säästää ja kritiikkiä esittävistä ihmisistä halutaan eroon- heitä ei haluta kuunnella, koska he levittävät negaa ja tuovat ikäviä asioita esiin, ja joku jonka olisi pitänyt muuttaa asioita jo kauan sitten, joutuu huonoon valoon. Excel-management on juuri se mitä meillä harrastetaan. Joku ottaa erpistä jollain haulla jotain lukuja, ja tekevät sen pohjalta päätöksiä, että missä olisi suurimmat säästökohteet. Jos piälliköt ymmärtäisivät edes että miten luvut on koostettu. Siitä paskasta erpistä, mikä meinaa hajota hetkellä millä hyvänsä. Siitä erpistä minkä perustiedot on ihan perseestä ja mitä on parsittu kasaan niin monella z-taululla, että kukaan ei enää tiedä mitä siellä tapahtuu. Siitä samasta erpistä mitä ei koskaan olisi pitänyt ottaa käyttöön, mutta kun joku sai siitäkin hyvät bonarit. Sit olikin helppo häippästä kuvioista avoautolla!

Tätä siis on nykyinen työelämä. Joku edelleen ihmettelee miksi menee huonosti! Ei sit insinöörit ihan kaikkea osaakaan; koska nyt taas on otettu käyttöön konsultit! Joku ulkopuolinen tulee "tutustumaan" tilanteeseen- arvatenkin huisin edullisesti- muutamaksi päiväksi, ja kertoo missä voidaan säästää. Ei ole kovin luottavainen olo... Enkä mä ole sitä mieltä että insinöörit olis huonoja, he eivät vaan välttämättä osaa kaikkea! Monikulttuurisuudesta keskustellaan mediassa paljon, joten ehkä moniosaamista tai monikoulutuksellisuutta tulisi miettiä ja ottaa käyttöön paremmin, ajan hengessä. Eihän sairaalassakaan ole pelkkiä lääkäreitä töissä; eri hommiin tarvitaan erilaisia koulutuksia, erilaista osaamista ja erilaisia ihmisiä. Meillä halutaan sama koulutus lääkäreille ja hoitajille. Ja sit ihmetellään kun hoitaja haluaakin edetä urallaan, tai ei ole tyytyväinentyöhönsä ja palkkaansa, kun kykyä olisi muuhunkin! Mitenkään nostamatta lääkäreitä hoitajia ylemmäksi tai päinvastoin. Tarkoitan vain että ihmisillä on erilaisia taipumuksia, osaamis- ja kiinnostuskohteita, ja ne tulisi ottaa käyttöön laajemmin. Joskus ei-insinöörikin voisi tehdä sellaisia hommia, mihin perinteisesti vaaditaan insinöörin tutkintoa.

No, mä alan rustaamaan työhakemusta ja cv:tä ja pohdin et mikä musta vois tulla isona. Vai lähtisinkö vielä opiskelemaan jotain ihan muuta?
Eilen mun pomo soitti että mun kolleega, jonka soppari irtisanottiin just ennen joulua, saisikin nyt jatkaa toisessa tulosyksikössä. Vaikka hän työsopimus juuri sen takia purettiin, kun hänelle ei ole töitä ja kaikki vuokrasopparit lopetetaan. Ei ole töitä ja sit onkin. Täh? Kylläpä on luottamusta herättävää!

Juhannus Karkkilassa

Juhannustori on nyt hoidettu, siis palvikinkku, kalat, perunat ja mansikat ostettu. No, oikeasti anoppi osti kaiken muun ja minä vaan kinkun. Mutta hoidin loput kaupasta, eli ollaan ehkä suht sujut. Sain myös neljä lobeliaa, mitkä istutin kahteen uuteen ruukkuun pelargonioiden kanssa. Ne sain jo äitienpäivänä, mutta en keksinyt niille hyvää istutuspaikkaa. Mietin rakentavani laudasta istutusastian, mikä lie kukkaruukku se nyt olisikaan ollut? No, käsisahalla ei jaksa sahata, ja sirkkelin kaivaminen varastosta oli liian vaivalloista. Rihmakauppa (Prisma) sai muoviruukuista (tummanharmaat) rahnat. Ja hyvä niin! Helpommalla pääsin, ovat kevyet ja helppo varastoida. Eikä haittaa vaikka jäisivät talveksi terassille, eivät halkea. Jumankauta oon laiskistunut... 😃

Ruoaksi tänään sisäfilettä (Suomalaista, yli kaksi kiloa), itsetehtyjä lohkoperunoita (Rosamundasta) ja pippurikastiketta (miehen tekemää). Lisäksi salaattia (itse salaatti omasta- siis anopin maasta) ja jälkkäriksi mutakakkua, suomalaisia mansikoita ja jäätelöä. Pari pulloa skumppaa ja 3 l punkkua. Huomenna savustettua lohta ja uusia Loimaan Siiklejä. Ja sunnuntaina stugmat (mökkiruokaa); perunaa, silliä, kinkkua, makkaraa, keitettyjä munia ja kaikkea mitä kaapista löytyy tai on jäänyt yli edellisiltä päiviltä. Mitään muuta ei näköjään ole mielessä kuin ruoka! No, sehän on vaan ihanaa- syöminen!

Vähän keli on ankea, mutta siitä johtuen tuli ainakin nukuttua tarpeeksi. Mä simahdin eilen kuuden jälkeen ja lopulta nukuin koko yön. Anoppi herätti aamulla yhdeksän maissa kyselemällä että mennäänkö torille. Josko olisin saanut kuitattua univelkoja viikolta. Vähän taitaa olla taisteluväsymystä näin loman lähetessä? Onhan tässä tehty töitä vuoden verran, ja lomaan on vielä kaksi viikkoa. Mutta kyllä loma tulisjo nyt tarpeeseen. Onneks töissä on mukavaa ja ensi viikolla menään after workille tyttöjen kansa ja sitä kannattaa odottaa! Kolleegoita jää lomille joka viikko, mut onneks mun ruokaseura on edelleen läsnä. Kävin meidän osaston poikien (ehkä ne on miehiä) kanssa syömässä ja jotenkin ne oli ihan jäyhiä. Ihan kivaa on välillä käydä eri porukassa syömässä, mutta olis kiva ettei he jännittäisi niin kovasti. Kuulemma eivät yleensä syö naisseurassa. Onkohan se syy vai seuraus?

Mut nyt otan alkoholittoman oluen ja bongailen lintuja. Hyvää juhannusta kaikille tasapuolisesti!!!!

Kiireet on ohi?

Siis niin paljon on tapahtunut sitten toukokuun alun; vanhempi poika sai lakin ja järjestimme hänelle juhlat, nuorempi rontti pääsi kutoselta yläkouluun, eli uuteen kouluun- bussimatkan päähän, myrkkysienikausi on ohi ja mitäs muuta? No, oliks tossa nyt kaikki? Juhlat oli ihanat, kerrankin koti oli siisti, todella siisti, ikkunat ja lattiat pesty, hyllyistä pyyhitty pölyt, nuoremmalle ostin maton kun edellinen mureni joskus talvella vanhuuttaan (mikään ei kestä- oikeesti), vanhemmalle tein verhot vanhojen tilalle, mitkä taisi lähteä jo pari vuotta sitten. Kerrankin oli kaikki puhtat vaatteet lajiteltu ja kaapitettu, ja muutenkin inventoitu turhaa kamaa roskikseen ja osa kellariin. Todellakin, se hiton kuntopyörä on pyöräkellarissa ja siinä on lappu 'väliaikaissäilytyksessä juhlien takia, mutta saa viedä'. Enpä ole muistanut käydä katsomassa olisko joku sen vienyt... Ei kukaan tarvitsisi kuntopyörää? Hyvä vehje se on, ostin sen kolleegalta viidellä kympillä kun menin polvileikkaukseen ja se oli oiva värkki kuntoutuksessa. Jopa esikoinen sillä ajeli. Sit se oli vaatetelineenä partsilla, reppana palelemassa. Nyt sais ilmaiseks jos hakis...

Samalla löysimme sen kylmäkellarin taloyhtiöstä- tai siis olihan se siellä ollut ja oli sitä käytetty varastonakin, mutta kun jääkaappitila kävi pieneksi juhlia valmistellessa, se osoitti tarpeellisuutensa! Siellä on kuusi astetta kylmää! Ihan hiton kylmä siis. Sinne sain kakut (käly väänsi ihan mahtavat täytekakut), voileipäkakut (ne tein itse ja oli todella hyvät) sekä anopin tekemät piirakat (eri sortin suolaiset sekä mahtavan raparperipiirakka oman maan rapskuista!!!) ja tietenkin legendaarinen pastasalaatti, minkä ohjeen olen saanut vanhalta hyvältä ystävältäni (makaroonia, maustekurkkua, punasipulia, oltermannia kuutioina, basilikaa pari ruukullista, persiljaa yks nippu, sekä kastikkeeksi sekaan kermaviilin ja majoneesin sekoitus ja muutama rouhaus mustapippuria myllystä). Paranee yön yli ässehtiessään! Reseptiä jopa kyseltiin juhlissa!

Skumpat ja kivennäisvedet säilyivät (skumppaa piti vähän koemaistaa...) viinikaapissa, mitä ei yleensä käyteä. Sinne mahtui myös kakun jämät juhlien jälkeen. Muuten se rakkine pitää kamala meteliä, vaikka se on jo kertaalleen vaihdettu. Hyvää ei saa halvalla, ja turha sähköstä on maksaa kun ei niitä viinejä siellä ikinä ole. Joskus menee himassa pullo skumppaa, muuten punkkua vähän mökillä. Viinikaapin pitäisi olla iso, kaunis ja äänetön, sekä siihen tulisi ehdottomasti kuulua täyttöpalvelu! Varmaan sen saa ostaa a-butiikista... Saisikohan kuitenkaan?

No, kun kämppä siis oli siisti, ja kutsut itse väkerretty ja jopa lähetetty muutama viikko etukäteen, anoppi kyseli että onkos liputus tilattu taloyhtiöstä. Mitä -ttua mä mietin! Isäntä sit tilas liputuksen- hinta kohtuulliset 85€. Voi elämän kevät mä sanon! No, kyllä me niin ikkunasta katseltiin liehuvaa lippua ja muistettiin oiken asiasta mainita kaikille että katsokaas nyt liputusta, on ihan meidän ylioppilaan kunniaksi salkoon vedetty! Sukulaset varmaan piti mua ihan idioottina, mut ku muutenkin rahaa paloi kaikkeen ihan pirukseen, niin jotenkin se tuntui niin överiltä. Eihän sellainen mulla edes käynyt mielessä... Hassua! Sit aamulla piti mennä nuoremman kevätjuhliin kun he lauloivat koulun vanhimpina opettajille itse sanoittamiaan kiitos ja kumarrus- lauluja. Joillekin opettajille laulettiin niin ihanasti ja ylistävästi ja toisille ei niin ihanasti... Melkein tuli tippa linssiin. Oli kiva kun viimeisen kerran tarvitsee mennä kevätjuhliin. Tällä kerralla pääsin sentään istumaan, kun yleensä olen kurkkinut hikisenä jonkun takaa tai istunut ruokasalissa kuuntelemassa huonoa viedokuvaa, minkä ääni ja usein kuvakin pätkii jatkuvasti. Nyt sain nauttia viimeisen kerran! Isäntä meni vanhempiensa kanssa ylioppilasjuhlaan koululle, ja mä menin koristelemaan voileipäkakkuja ja tekemään loput valmisteluista.

Sit vieraita tuli jatkuvalla syötöllä, Allu skoolaili kakkien kanssa, ruusuja tuli ihan huisisti ja mä yritin jotenkin ehtiä edes vähän juttelemaan porukoiden kanssa. Onneks käly jeesasi skumppalasien pesemisessä, eihän niitä ollut ollenkaan tarpeeksi, vaikka olikin paljon. Astioita lainattiin anopilta ja laseja työkaverilta, muuten mentiin omilla seteillä. Ei ihan riitä astiatn yli 30 vieraan kestitsemiseen. Ja paperilautaset olis ollut ikävät, vaikka niitä on ihania ja jopa kestäviä. Kakut ja piiraat meni hyvin kaupaksi, ja niitä jäi ylikin. Seuraavan viikon ruoat olikin valmiina. Meinas ihan loppua kiinnostus piirakkaa ja pastasalaattia kohtaan, kun niitä tuli syötyä viikon verran. Ei osaa arvioida menekkiä kunharvoin järjestää juhlia! Ja sit ne oli ohi! Laitettiin ruoat kylmään ja osa mukaan ja poistuttiin mökille rauhoittumaan. Menikin pari yötä ennen kuin sai stressin pois. Vitsi ku mä en viihdy juhlien emäntänä. Mä en vaan osaa ottaa lunkisti ja osaa jutella luontevasti, vaikka ovat tyuttuja ja sukulaisia ja ihan todella mukavia ihmisiä. No, juhlakalu oli tyytyväinen ja anoppi kehui että hyvinhän se meni. Mä menin metsään....😅

Tässä oli tää meidän kevät, kaikki synttärit tuli vietettyä ohimennen, juhlat juhlittiin ja nyt alkaa jo kesäloma häämöttää.mökillä on tehty maisemointia; siirretty kunttaa ja istutettu tuijia saostuskentän peitteeksi ja ympärille. Sain turvekatolle uusia peittokasveja ja niitä olen kastellut ja karsinut heinää, vadelmia, horsmia ja kuusia katolta. Tarkoitus olis uusia katon kasvit matalammiksi ja olis kiva jos siellä ei kasvais puita... Kukkapenkit alkaa näyttää kesäisiltä ja hirveä hinku olis laittaa kaikkea uutta nättiä kasvamaan. Kirsikkapuu on ekaa kertaa reilusti kukassa! Kolme puuta ja yksi kukkii. No, josmst joskus toiste... Laitan kuvia jahka ehdin...