Voi hyvät hyssykät!

Vaikka arvasin että opiskeleminen voi olla aluksi vaikeaa ja menee hetki ennen kuin siihen pääsee mukaan, en kuitenkaan osannut odottaa tällaista kaaosta. Siis kaaos on mun päässä! Koulussa on oikein mukavaa, olen päässyt mukavaan tiimiin ja ensimmäiset tiimitehtävätkin on tehty, palautettu ja opettaja niitä kehui. Lisäksi olen tehnyt verkkotenttejä liiketaloudesta, paljon matikan tehtäviä, muutamia matematiikan harjoituskokeita, oppimistehtäviä ja päiväkirjoja ties kuinka monesta aineesta. Vielä pitäisi tehdä ammatillinen profiili jollekin nettisivulle, sopia henkilökohtaisen opintosuunnitelman tapaaminen, väkertää tiimin kanssa yksi video ja pari analyysiä sekä tietenkin suunnitella ja tehdä kooste enimmäisestä harjoittelusta, minkä saan tehdä edellisestä työstäni takautuvasti. On vain aloittamista vaille valmis!

Siis miten jengi ehtii tehdä tehtävät työn ohessa, kun mulla menee kaikki liikenevä aika lukemiseen ja tehtäviin? Uskon vakaasti että tilanne helpottuu, kun kaikki järjestelmät tulevat tutuiksi, alkaa ymmärtää mitä opettajat vaativat ja miten pitää vastata tenteissä, sekä kunhan saan opiskelurytmin kohdilleen. On pahasti jäänyt kaikenlainen (turha) siivoaminen, pyykinpesu ja telkkarin katsominen. Viime viikonloppuna ei edes menty mökille, että saan paremmin opiskeltua. Onhan mökillä nettiyhteys ja kirjoja pystyy lukemaan kuten himassakin, mutta jotenkin se tuntui helpommalta kotoa käsin.

Oltiinhan me onneksi mökillä

hiihtolomalla ja pääsin jopa hiihtelemään. Jumppaope teki lupaamansa saliohjelmat ja olen jopa saanut väännettyä itseni salille kerran pari viikossa. Kävin jopa viikonloppuna salilla, kun ei menty möksälle. Kotijumppaa olen myös ahkeroinut pari kertaa viikossa- hyvä mä!

Mutta oikeasti; kaikki aikaa kuluu opiskellessa, tiimikaverien kanssa tehtäviä tehdessä, koulussa olen vain joka toinen viikko 2 päivää ja loppuaikana yritän jumpata. Iltaisin olen niin väsynyt että kaadun sänkyyn, ja aivot on ihan jatkuvasti ylikierroksilla. Silti tykkään tästä!

Uuden alussa?

Koska on jo helmikuu, paistoin juuri pakastimesta löytyneestä piparilevyjä, jotta voin murskata sitä runebergintorttutaikinan sekaan. Viime joulu oli siis ensimmäinen joulu jolloin tein itse piparitaikinaa- vieläpä gluteenitonta, jotta miehen siskokin voi niitä syödä. Tuli sen verran iso satsi, että sitä jäi pakastimeen. Nyt oli oiva hetki käyttää se, ettei se jää sinne loppuvuodeksi täyttämään muutenkin pientä ja täyteen ahdettua pakastinta... Ihan ihmeissäni olen tällaisesta tarmokkuudesta ja innosta! Ehkä eilinen kaksitoistatuntinen (!) koulupäivä ennemmin  stimuloi kuin väsyttää!

Otin viime viikolla yhteyttä jumppaopeeni, ja pyysin häntä laatimaan minulle saliohjelman. Aion aluksi käydä Myyrmäen urheilutalolla naapurini kanssa, ja sen jälkeen mietimme vaihdammeko salia. Otan 10 kerran lipun mikä maksaa 55€, mikä olisi ihan kohtuullista, jos kävisi salin jälkeen uimassa. Minä en pidä märästä ja kylmästä, joten uimahalli ei vaan ole mun juttu. Salilla kävin jo kahdesti ihan kertamaksulla (6,50€) ja se tuntui ihan mahtavalta. Totesin kuitenkin heti alkumetreillä, että tarvitsen kunnon saliohjelman, sillä muuten treenaamisesta ei tule lopulta oikein lasta eikä p...

Sithän menin kaatumaan eikä treeneistä ei olisi tullut yhtään mitään. Nyt alkaa kipu hellittämään, ja pikkuhiljaa voisin vääntäytyä "puntteja nostelemaan". Onhan mulla himassakin kaikkia välineitä kuten kahvakuulaa, jumppapalloa, kuminauhaa ja jumppamattoa, mutta itseni tuntien tarvitsisin siihenkin ohjelman- ja orjapiiskurin! Taidan olla vain kertakaikkisen laiska, että himassa jopa mieluummin siivoan tai pyykkään, kuin jumppaan- enkä todellakaan tykkää siivoamisesta! No, ei hoppu hyväks, sillä just äsken aivastin ja rintakehään sattui edelleen. Toivottavasti mikään ei ole oikeasti rikki...

Tein tänään koko päivän matematiikkaa; polynomeja ja yhtälöitä. Yhdeksästä puoli neljään, minkä jälkeen pää alkoi olla jo niin puhki että lopulta tein virheitä helpoissa yhteen ja vähennyslaskuissa. Nyt läksyt on tehty, sisäistetty ja osattu. Katsotaan osaanko vielä viikon päästä- hah! Edelleen matikka on musta kivaa, kun sen on sisäistänyt. Jos jokin asia ei osu ja uppoa, sen päälle on ihan turha opetella uutta. Uskomatonta että jotkin asiat todella kolahtaa vasta nyt kohdilleen, vaikka samoja juttuja tuli työstettyä lukiossa ja yläasteella. Nyt vasta ymmärrän miksi jokin lasketaan kuten lasketaan. Ihania ahaa-elämyksiä- kerta kaikkiaan!

Päivän ilahdutukseksi iltaruskoa toissa viikonlopulta. Viime viikonloppu oli harmaa ja liukas, eikä revontulia voinut nähdä, vaikka olivat niitä oikein hehkuttaneet näkyvän etelässäkin. Ehkä pilvien takana joo. Niinhän se aurinkokin paistoi viikonloppuna- pilvien ja sumun takana! :)

Kun olisi saanut luodin luotiliiviin

Kannattaa sitoa kengännauhat, ettei kompastu kuten minä sunnuntaina. Raahasin rikkinäistä keittiöntuolia mökillä kokkoon, kun astuin huonosti solmittuihin kengännauhoihin. Vasemmassa kainalossa oli tuolin istuinlevy ja etujalkahaarukka. Oikeassa kädessä oli loput tuolista, eli selkänoja-takajalat-istuimen sivut-hässäkkä. Nurin mennessäni kaaduin vasemmalle, eli suoraan etuhaarukan toisen jalan päälle. Vieläkin pahempaa jälkeä olisi voinut tulla siitä toisesta vaihtoehdosta, selkänoja-hässäkässä oli terävämpiä osia. Lopputuloksena etujalasta on nyrkinkokoinen mustelma vasemmassa rinnassa. Koko rintakehä edestä ja takaa on ihan hiton kipeä, enemmän toki vasemmalta puolelta- ihan kuin sydämestä olisi ottanut. Pahin kipu on jo hellittänyt, mutta yskiminen ja aivastaminen sattuu edelleen. Kaupassa käydessäni huomasin että ostoskärryn kääntäminen kurveissa on todella haastavaa. Paikoitellen nauraminenkin teki sen verran kipeää, että yritin ajatella vähemmän naurattavia ajatuksia. Revi siitä sit positiivisuutta...

Välitön tunne oli ehkä saman kaltainen kun saa osuman luotiliiviin- taju lähtee, sattuu saatanasti, mutta ei kuole. Kyllä mä tajuissani pysyin, mutta olihan se melkoinen tärsky. Luotiliiviin osuman saaneet voi olla asiasta eri mieltä, mutta toivon että en joudu kokemaan tätä uudelleen.

Täytyy sanoa etten olisi ikinä uskonut laittavani nettiin tissikuvaa- ainakaan omasta tissistä. Nyt sekin on sit tehty :).

No johan on...

Perhana, eihän se mun ihana uusi kone sit pelittänyt kelvollisesti, joten jouduin palauttamaan sen verkkokauppaan. Eivät juurikaan kyselleet, katsoivat vain että tarvittavat lisukkeet, eli laturi, oli mukana, eikä esim. näyttö ollut rikki. Ja uutta konetta peliin. Nyt olen asentanut itselleni jo toisen koneen uusine officeineen ja muine tarvittavine softineen. Kummasti homma kävi tällä kertaa helpommin, kerran sen tehneenä, ja kun käytössä oli toimiva näppäimistö. Edelleen ihmettelen mun asennetta ja ajatuksen kulkua, kun epäilen aina ensin itseäni. Jos saisin sellaisen itseluottamuksen hankittua, että voisin uskoa että voin oikeasti osata jotain, eikä aina tarvitse epäillä omaa kirjoitustaitoa, näkökykyä tai ymmärrystä, olisin ehkä onnellisempi. Mut nyt mä olen ihan älyttömän onnellinen!

Olin tiistaina sekä ruotsin että englannin tasokokeissa. Ihan perussanastoa, ei mitään liian kummalista, tosin enkussa oli pari tuntematonta sanaa! Lopputulema oli että ruotsin pisteet olivat 43/50 ja enkun 40/50, eli molemmat meni kirkkaasti läpi. Huom- ruotsi meni läpi paljon selkeämmin, kun siinä hyväksytyn raja oli 25/50 kun enkussa se oli 30/50. Ja englantia mä kuitenkin olen käyttänyt paaaaaljon enemmän, sekä puhuttuna että kirjoitettuna. Monet meikäläisistä jäi rajan tietämään ja aika moni reputti ruotsin. Silti mä jännitin etten pääse kummastakaan läpi- miksi?? Vastatessa jo tiesin että monet kysymykset/vaihtoehdot oli helppoja, ja tunsin jonkin asteista varmuutta, mutta silti pelkäsin etten pääse niistä läpi. Kait se kumpuaa jostain kaukaa.

Oppilaskunnan porukat, eli pari nuorta porvoolaista lähihoitajaopiskelijaa, kävivät esittäytymässä  ja mainostamassa baarikiertueita ja oppilasjuhlia auditoriossa ja meidän turva-ryhmä meinas hiiltyä kun esittelyn lopuksi otettiin yhteiskuva lupaa kysymättä. Koska meidän ryhmässä on supotyyppejä ja poliiseja ihan merkittävä osuus, he kääntyivät samantein pois kamerasta, mikä on mullekin luontainen reaktio! Ehkä olen todellakin ollut väärällä alalla? Muiden reaktiot on toki ymmärrettäviä kun heillä on turvakieltoja ja eivät muutenkaan hengaa facebookissa tai muualla somessa, ettei ammatti paljastu ja vaikkapa perhe joudu vaaraan. Minusta se on ihan älyttömän jännää ja olen niin onnellinen kun mä pääsin ryhmätyöryhmään, missä on yksi poliisi!

Ilmoittauduin rikoksentorjunta kurssille, ja oon ihan intopinkeenä aiheesta. Tietenkin pelkään että joudun tekemään ihan hitokseen töitä kun muilla on niin paljon enemmän osaamista ja kokemusta alasta. Eihän se mitään rakettitiedettä voi olla, jos niin monet ihmiset tekevät sitä työkseen. Omat rikoskokemukset pohjautuu kotimaisiin rikosdekkareihin, joita olen vuoden sisällä lukenut melkoisen paljon, ihan vahingossa. Kaipa se on ollut jotain johdatusta. Sitäkin olen pohtinut, että mistä tulee voimakas viehättyneisyyteni siniseen väriin, ja eritoten tummansiniseen? Ehkäpä minussa asuu pieni poliisi? Voi tosin olla että kaikki poliisit ei pidä sinisestä... :)

Intoa, ylpeyttä ja lievää noloutta!

Koska olen tuleva opiskelija (ai kauheeta, mun mieheni voi sanoa "seukkaavansa" opiskelijatyttösen kanssa!), jouduin ostamaan itselleni ensimmäisen ihan uuden oman tietokoneen (ideapad läppäri), minkä mieheni tosin minulle verkkokaupasta valitsi. Hain sen ihan itse, asensin siihen officen itse ja sain jopa kaikki tarpeelliset härpäkkeet toimimaan ihka itse; kuten gmailin, blogin, muutamat tarpeelliset favoritit sekä google driven, joten puhelista saa kuvat nyt ihan hiton helposti vaikkapa tähän blogiin. Ja hei tietenkin personoin koneen ulkoasun liimaamalla siihen muutaman sydäntarran! A vot!

Mä oon niin onnellinen, vaikka alku oli vähän hankalaa; kaikki näppäimet eivät nimittäin toimineet. Ihmettelin kun yritin kirjautua meidän verkkoon ja kone pyytää tietenkin suojatun verkon salasanaa. No, ihan kaikki näppäimet kun ei toimi, eikä kone tietenkään näytä mitä kirjoitan, epäilen tietenkin ensimmäiseksi että joko muisti pätkii pahasti tai sormet eivät osu kohdilleen- kumpikaan oireista ei ennusta hyvää! Sitten huomaan että kun painan ykköstä tai huutomerkkiä, salasanaan ei tule palleroa (kun kirjoittaa yhden merkin, niin tulee pallero, ettei salasanaa näe, eikö pallero ole hyvä termi?). Lopulta otin käyttöön näyttönäppiksen, minkä avulla sain lopulta kirjauduttua verkkoon ja asennettua ohjelmat. Olin mielestäni hirveän ovela, kun vahingossa löysin tällaisen toimivan ratkaisun.

Kuitenkin aloin pohdiskella että mitä helvettiä teen uudella koneella, minkä näppis ei toimi? Miten kirjoitan koulujuttuja ilman a-kirjainta? Käytänkö aina näytön näppistä, vaikka hankin läppärin just näppiksen takia? Ei kovin kätevää... Kaivoin esiin post-it-sovelluksen ja kokeilin mitkä näppäimet ei toimi; §,1, tab, q, w, a, <, capslock. Ne ei todellakaan toimi! Jopa joululomalla oleva nuorempi poikani tuli asiaa todistamaan. Siispä soitan Verkkokaupan huolto-/ palautusnumeroon. Samalla kun esitän ongelmaani hieman epäröiden, painelen niitä näppäimiä vähän kovemmin kuin painottaen ärtymystäni, post-itille alkaa ilmestyä puuttuvia kirjaimia. Voi herranisä että voi nolottaa! Siinä sit selittelen että nythän näppäimet toimiikin ja pahoittelen turhaa yhteydenottoa. Huoltotyyppi sanoo vaan (ei yhtään alentuvaan sävyyn): "Hienoa jos näppäimet toimii, niissä voi joskus olla jotain häikkää ja jos tulee muita ongelmia niin ota uudelleen yhteyttä". Kovasti kiittelin että hirveän hyvä huolto ja asiakaspalvelu heillä on kun näin etänä saavat ongelmat katoamaan... Sitä nolouden määrää!

No nyt kone toimii, näppäimet toimii ja suurin osa noloudestakin on unohtunut. Päällimmäisenä fiiliksenä on se että MÄ sain koneen itse asennettua. Meillä nää kaikki tekniset hommat ovat olleet mieheni kontolla, ja pelkäsin että en osaa/uskalla enää tehdä mitään tietsikoihin liittyen. Näköjään ei tarvitse olla IT-guru. Mun eka kone- ehkä mä nukun sen vieressä!!! Sydämiä ja kaikkee...

Turvallisuus- uhka vai mahdollisuus?

Nyt kun aloin kirjoittamaan, niin tuli mieleen että onhan tässä tapahtunut kaikkea! Ensinnäkin hain opiskelemaan Laureaan Turvallisuusalan Tradenomi AMK-koulutukseen syksyn yhteishaussa, pääsin haastatteluun, mutta sehän meni ihan päin v- eiku prinkkalaa! Olin varasijalla 54. Onneksi tajusin hakea avoimeen puolelle, ja koska oli 7.12. kärppänä kolmen tietokoneen ääressä ja pääsin kirjautumaan klo 8.00 avautuvasta linkistä ilmoittautumislomakkeelle. Ja eilen sain tiedon, että minut on hyväksytty, kunhan maksan 400 eukkaa. -ttu, jos tän olisin tiennyt, en olisi turhaan edes hakenut yhteishaussa. Kuinka kivaa on saada ilmoitus että olet ehkä tämän vuoden paskin hakija, eikä me haluta sua meille opiskelemaan. Tämän siis tulkitsin siitä, että haastatteluun pääsi 75 (no en laskenut) tyyppiä, joista 25 otettiin sisään, joten mun olisi pitänyt olla korkeintaan varasijalla 50. Ja olin 54. Mä todellakin tajusin ekaa kertaa elämässäni että turvallisuusala ON mun unelma-ala! En ikinä aiemmin ole saanut minkäänlaista visiota, että mikä musta tulee isona tai mille alalle tuntisin vetoa, ja nyt kun tajusin sen ja hain kouluun, enkä päässyt, meinas kuulkaa itku tulla. Mutta nyt mä meen sinne, vaikka ne haastattelijat oli mitä tahansa mieltä. Hah!

Ilmeisesti avoimuus ei ollut hyväksi haastattelussa- menin ja myönsin etten ollut ihan varma mitä kaikkea turvallisuusala voi edes sisältää, enkä tiennyt tarkasti mikä minusta tulee, koska ala on kovin laaja eikä mulla vielä ollut, tarkkaa kuvaa kaikesta- ei ole edelleenkään. Juttelin ennen haastattelua muutaman jampparaisen kanssa, jotka molemmat olivat jo "alalla" ja halusivat siitä todistuksen. Heidän lähtökohtansa oli, että tuskin 3,5 vuoden koulutus tuo heille mitään uutta, haluavat vain sen todistuksen. Mä olen sitä mieltä että musta tulee vaikkapa turvallisuusasiantuntija ja aion hakeutua jonnekin töihin, alalle mikä minua kiinnostaa ja innostaa, missä riittää töitä. Menin ja myönsin että uskon tiimityöskentelyyn, tiedän että en tiedä kaikkea ja luotan joukkoälyyn. Minua pelottaa jos joku luulee olevansa täydellinen ja tietävänsä kaiken. Musta on parempi pohtia asioita yhdessä ja ottaa erilaisia näkemyksiä huomioon, varsinkin turvallisuusasioissa. Mutta en näköjään osannut vakuuttaa haastattelijoita näkemyksilläni. Oikeasti uskon, että ne haluaa kouluttaa mahdollisimman helpolla tyyppejä, jotka jo osaa asiat, saada lisää heterogeenistä porukkaa heterogeeniselle alalle.

Ihan vaan käytyäni turvallisuus-skenen ytimessä, eli olin mieheni avec Finnish Security Awardseissa Ritarihuoneella, missä mieheni siis jakoi yhden palkinnon, todistin kuinka pienet piirit ovat. Tilaisuudessa oli myös Laurea AMK sponsorina. Samat tyypit palkitsivat ja jakoivat tunnustusta ja ehdokkuuksia pienelle porukalle, palkituista11 oli miehiä, ja kaksi naista, joista toinen oli "ilopilleri"- niin tyypillistä!. Onhan turvallisuus ja riskienhallinta paljon muutakin kuin lukkofirmoja, vartijoita, valvontakameroita ja tulipalon sammutusta ja uskon että naisilla on tähänkin paljon annettavaa! No tähän asiaan minä aion vaikuttaa. Todistuksena että olen lähes ritarinna itsekin on Selfie ritarin kanssa...

Toiseksi mun intti-poika pääsee tänään armeijasta ja TJ nolla risteilylle. Lisäksi hän osti viime lauantaina auton. Sitä mietin aiemmin, että miten pieleen kasvatus voi mennä, kun pojasta tulee Sabisti? Hiton hienon auton osti alle 5 tonnilla, millä pääsee kulkemaan Dragsvikiin, kun pääsi sinne 6 kk:ksi töihin! Ja lisäksi nuoremman kummisetä on ihan täysi Sabisti, joten häneltä saanee apua sekä varaosia ja asennustyötä järkevään hintaan...

Kolmanneksi tulee joulu, seuraavaksi pitää hakea kaupoista loput joululahjat ja pistää ne pakettiin. Joulu vietetään mökillä ensimmäistä kertaa, mikä on luonut appivanhemmille paineita mm. jääkaapin tilavuuden suhteen. Mä olen päässyt kokoamaan vitriinikaappia, minne saadaan kipot ja astiat ja kamat, jotta keittiöön mahtuu uusi jääkaappi ja pakastin. Mun mielestä on ihanaa kasata kaappeja. Ikea-kaapit eivät edelleenkään ole tuottaneet pettymystä, myyjissä on kuulemma parantamisen varaa. Yhtään osaa ei ole Ingvarin kaapeista puuttunut, ja ohjeet toimivat- jotain Ikealla tehdään oikein.

Taiteilua

Johan on kulunut aikaa edellisestä päivityksestä, mutta jos ei pysty, niin ei kykene! Ihan kuulostaa suuren ajattelijan M. Nykäsen lausahdukselta. Pakko on nyt nostaa omaa häntää, kun kerrankin siihen on syytä. Mulla oli lähes maagisiin mittasuhteisiin paisunut projekti, paisunta tapahtui tosin vain mun pään sisällä. Projekti oli maalata hyvän ystäväni olohuoneen ruokailutilan seinään New York, sillä puoli vuotta sitten ystäväni mainitsi että haluaisi New York-fanina kaupungin siluetin seinälleen. Minä lupauduin jo heti, mutta silloin idea jäi muhimaan. Syksyllä palasimme asiaan, istuimme alas J:n kanssa ja googlasimme NYCin kuvia; mikä skyline, mitkä rakennukset, ei Statue of Libertyä, mutta Brooklyn bridge olisi kiva... Mistä kulmasta silta olisi hyvä, minkä kokoinen ja värinen maalauksen pitäisi olla ja minkä tyylinen. Mulla tietenkin pyöri mielessä millainen kuva olisi toteutuskelpoinen, kun aioin maalata kuvan Jokerilla suoraan seinään.

Lopulta löysin ihanan kuvan Brooklyn bridgestä, ja maalasin siitä vesiväreillä harmaasävyisen hahmotelman, minkä J hyväksyi. Päädyimme  Tikkurilan värikartan vähän rusehtaviin harmaan sävyihin ja käväisin maalikaupassa ostamassa kolme pientä purkkia maalia. Lainasin mieheltäni videotykin, millä heijastin kuvan seinälle. Piirsin ääriviivat ensin lyijykynällä, mutta sit totesin että paras tapa oli maalata raffisti eri sävyillä pintoja- ja koska kuivumiseen meni aikaa, maalailin sieltä täältä ja pidin tykkiä päällä lähes koko ajan, välillä kuvan kanssa ja välillä pelkällä valolla. Tässä on ensimmäisen päivän tuotos, mistä kyllä näkee mitä kuva esittää, mutta puuttuuhan siitä vielä tärkeitä elementtejä. Alkuperäinen kuva on vuodelta 1948. Maisema on muuttunut sen jälkeen, mutta silti kuvassa on kaikki tähdellinen ja ikoninen.

Seuraavana päivänä menin jatkamaan maalaamista. Maali on siitä hauska, että se tummuu kuivuessaan, ja välillä olin ihan sekaisin että millä sävyllä maalaan mitäkin, ja kun valokuva oli värillinen, meinasin seota maaleissa ja jouduin vähän sekoittelemaan niitä keskenään. Mutta välillä kun maisteli kupillisen nespressoa ja antoi maalin kuivua, alkoi taas luottamus itseen palailla, sehän se pahin on kun ei usko itseensä! Mulla oli mielessä kuva, missä näkyy siveltimen jäljet kun katsoo läheltä, ja kokonaisuus tarkentuu kun katsoo kauempaa. Mietitytti välillä, että miten J asiaan suhtautuu, kun kaikilla on oma visionsa millainen taulu tai kuva silmää miellyttää. Tiesin että en aio vain kopioida kuvaa, vaan se on pohjana, ja lisään siihen jotain omaa eli palan itseäni. Sydänverta olisin voinut sekoittaa maalin sekaan. Siitäkö rusehtava harmaus on peräisin, ei voi olla varma? Tässä on tulos toisen päivän jälkeen; mukana nyt myös tummaa sävyä:

Edellisen päivän kuvaa katsoessani tajusin että laidat päättyvät kuin seinään. Sivuille tarvitaan ehdottomasti häivytystä, jotta kuva olisi tasapainoisempi. Maalauksen leveys on vähän yli metrin ja sen edessä tulee olemaan leveä ruokapöytä. Kolmantena päivänä viimeistelin kuvan; taloihin ikkunoita ja reunoihin häivytystä. Hirveästi meinasin suoristella talojen seiniä, mutta pidättäydyin siitä, koska halusin että siveltimen jälki näkyy. Vähän minua huolestutti, kun tiedän että J on perfektionisti ja että kuva on melko hallitseva osa tilaa, tuleeko maalaus miellyttämään omistajan silmää? Oli vaan pakko ajatella, että jos ei miellytä, niin ainahan sen saa maalattua piiloon. Onnekseni J oli erittäin tyytyväinen lopputulokseen ja täytyy sanoa että niin olen minäkin!

Yllä on lopullinen kuva, taivaan valoefektit ovat lampun kristallien heijastumia, eivätkä siis minun tekemiä. Kovasti olen pohtinut että voisiko muraalien maalaamisella tienata leipänsä? Olen maalannut siltä pohjalta, että se on kivaa, ja mulle on maksettu korkeintaan maalit.
Saisiko siitä ikinä kannattavaa, kun kyseessä on käsityö ja siihen menee yllättävän paljon aikaa? Olisiko se mielekästä ja antoisaa, kun pitäisi yhdistää oma näkemys ja asiakkaan toive? Entä jos joku haluaisi mielestäni ruman kuvan seinälle, voiko työstä kieltäytyä? Vai voisiko vaan tehdä oman näkemyksensä mukaisen teoksen, mistä tulisi ehkä tavaramerkki? Ja jos maalaaminen olisi leipätyö, miten työn hinnoittelisi? Ja olisiko kukaan valmis maksamaan maalauksista niin paljon, että se voisi edes teoriassa kannattaa? Haluaako joku seinämaalauksen, halvalla sais?