Pelottava rusakko

Teimme hurtan kanssa mukavan lenkin lähistön metsissä. Onneksi metsä on niin lähellä, oikeastaan ihan keskellä asutusta, ja se riittää pienelle koiralle mainiosti. Oli pakko mennä liukkailta teiltä sivuun, jos halusi pysyä pystyssä. Pongo sai mahtavia vainuja, ja kuljetti minua läpi ryteikön. Syvemmällä oli vielä luntakin ja hyppeleminen kaatuneiden puiden yli kävi ihan kuntoilusta, minullekin. Yritin olla varovainen etten saisi risusta silmään, tai kompastuisi liukkaaseen kiveen tai oksaan. Jokin liikahti näkökentän laidassa. Ensin luulin sitä järkyttävän isoksi rusakoksi pitkine korvineen, mutta kun pysähdyin ja seurasin liikettä katseellani, tajusin että risukossa loikkii kaksi metsäkaurista. Ihan keskellä kaupunkia!


Vaikka koira ei nähnyt niitä, se löysi niiden jäljet ja alkoi vetää kuin pieni piru. Oli pientä papanaa, ilmeisesti pissaakin, ja vaisto pisti sen heti kierimään maassa- yök. Metsästyskoirille on ihan luonnollista, että ne naamioituu pyörimällä hajuissa, päästäkseen lähemmäksi saaliseläintä. Sille ei tainnut tulla mieleen että narun toisessa päässä roikkuva tyyppi ehkä pelottasi otukset pois. Mökillä kun annan sen juosta vapaana isossa metsässä, niin riskinä on aina että se lähtee jonkin eläimen perään eikä löydä enää takaisin, tai että se pyörii paskassa. Mäyrän skeida on ihan karmean hajuista, ja sitä on tullut jynssättyä pois koiran turkista erinäisiä kertoja. Ostin mökille oikein koiran sampoon sellaisia metsäkeikkoja varten. Koiraparka ei yhtään ymmärrä että miksi sen upea dödö pitää pestä pois. Minä vaan en halua mäyrän hajuista hurttaa sänkyyni.


Minua jäi mietityttämään, että mistä kauriit tulivat ja minne päin ne menivät? Uskaltavatko ne mennä tien yli, vai pystyttelevätkö metsäsän siimeksessä? Luultavasti niiden on ollut jossain vaiheessa ylitettävä tie, sillä tuskin ne ovat tuossa metsässä asuneet pitkään. Siellä kulkee melko paljon ulkoilijoita ja ihmisiä koirien kanssa. Toivottavasti eivät jää auton alle. Mahtaa niitä ihmetyttää ja pelottaa kaikki ne äänet, vai tottuvatkohan ne nopeasti kaupungin hälinään? Joku mainitsi muutama vuosi sitten että tällä seudulla oli näkynyt jopa ilves. Silloin yritin etsiä lumesta ilveksen jälkiä. Löysin hangesta taistelun jäljiltä verijäljet, erilaisia tassunjälkiä ja turkin palasia, ja päättelin että jänöjussi oli päässyt hengestään. En saanut todisteita että asialla oli ollut juuri ilves, yhtälailla se oli voinut olla pöllö, kettu tai supi. Kaikkia muita olen täällä päin nähnyt, ilvestä en.

Nyt ei ole muuta kuvaa mikä tähän sopisi, niin laitoin kuvan viime talvelta. Tässä vesipisarat ovat jäätyneet sammaleen kukkien päälle. Jos aurinko olisi vielä pilkottanut pilven takaa, niin se olisi voinut olla jopa vuoden luontokuva. Melkein tekisi mieli tehdä kuvasta pitkänomainen vaakatasoinen taulu makkariin sängyn päälle. Ei hitsi, mun täytyy kysyä, jos joku lainaisi mulle kameraa joksikin viikonlopuksi.


Kännykässä on se hyvä puoli, että kuvat menee automaagisesti pilveen. Saakohan kamerastakin kuvat ladattua sinne helposti? Ennen kuin kuvat piti ladata piuhalla tai bluetoothilla koneelle, se meinas jäädä tekemättä. Mutta jos siitä saisi rutiinin, ehkä se ei tuntuisi niin vaivalloiselta. Ehkä mä kokeilen kuvaamista ensin lainakameralla, ja sit vasta alan miettiä ostaisinko ihan oman. Olettaen että joku uskaltaisi lainata mulle kameraa. Tässähän ihan innostuu... :D

Pizzaa ja muita leipomuksia

Eiks ole maukkaan näköinen pizza? Ja kylläpä se olikin; kinkkua, sipulia, paprikaa, oliiveja ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Ja päälle rucolaa- slurps. Jaksoin syödä puolet, ja loput pisteli poskeen nuorimmainen, joka on yleensä sitä mieltä että mun pizzassa on yökköjä ainesosia, kuten auronkokuivatut tomaatit. Ja ihan hyvin maistui. Hain perjantaina kuumeisen inttipojan kotiin. Kuumetta oli jossain vaiheessa yli 40 astetta ja vaikka hän on melkein 20-vuotias, silti muistan elävästi kun hän sai muutaman kuumekouristuksen pienenä. Niistä on jäänyt sellainen tunne, että on parempi että kuume yritetään saada laskemaan, vaikka joidenkin mielestä liiallinen kuumeen laskeminen voi aiheuttaa virheellisen terveyden tunteen, eikä silloin jaksa sairastaa kunnolla. Yhden lääkärin mukaan kuume ei itsessään tehoa kuin kahteen tautiin, ja toinen oli muistaakseni kuppa. Toinenkaan ei ollut flunssa. Kuumeen alentamisesta ei siis ole mitään haittaa, se vain vähentää turhia kärsimyksiä.


Kun taas olemme kotona viikonlopun, tein pataleivän. Tällä kerralla se jäi vähän raa'aksi, mikä harmitti hetken, kun muuten koostumus ja maku olivat hyvät. Tein leivän sämpyläjauhosta, ja lisäsin auringonkukan siemeniä sekä sesamin siemeniä jauhojen sekaan. Ehkä niiden vuoksi paistoaikaa tulee lisätä. Kun leipä oli uunissa, leikkelin kaalia ja porkkanaa, sekä sekoitin Aihisen inspiroimaa coleslaw-kastiketta. Ostin eilen ison köntin nautaa, leikkasin sen paloiksi, kierittelin mauste-jauhoseoksessa ja paistoin pannulla. Lopulta laitoin lihapalat, sipulit ja valkosipulit porisemaan hiljaiselle tulelle isoon kattilaan, kun valurautapata on edelleen mökillä. Kun uuni oli kuuma leivän jäljiltä, paahdoin paprikoita, irrotin niistä kuoret ja vippasin pataan. Lorautin sekaan myös Keisarin tummaa olutta, kun punaviiniä ei ollut. Padasta tuli jännän paksua, kunnes muistin että jauhothan sen suurusti. Aiemmin en ole kieritellyt lihoja jauhossa ennen paistamista, mutta sen ansiosta lihoihin tuli kiva paistopinta! Niin on maukasta pataa- a vot!


Yhtäkkiä ähkyssäni muistin alokaan valitelleen kuumeen keskeltä, että torstaina metsässä he eivät saaneet pannukakkua vaikka oli hernekeittoa. Reppanat joutuivat syömään pullaa jälkkäriksi, mikä oli kuulemma niin iso pettymys, että hän oli päättänyt tehdä viikonloppuna pannukakkua. Koska hänen kuntonsa on surkea, minä tein pannukakun, ja siihen pitää laittaa kardemummaa. Nyt entistä ähkympänä yritän pysyä hereillä, ja epäilen että olisiko flunssa iskemässä. Varpaita paleltaa ja olen järkytävän väsynyt, mutta voihan olla että kaikki veret ovat vatsassa sulattamassa ruokaa, eikä vertaä riitä kierrättämään lämpöä varpaisiin tai happea päähän. Pienessä happivajeessa on ihan hyvä olla...

Aamu käyntiin- jumpalla ja Runebergin tortulla!

Aivan mahtava aamu; vein miehen töihin, koiran piiitkälle lenkille metsään ja vetäsin tiiviin puolen tunnin hikijumpan jumppapallolla ja kahvakuulalla Groove FM:n tahdissa. Kiitokseksi itselleni ahkeruudestani ja reippaudestani keitin kahvia uudella pressopannulla, ja nautin eilen leipomani pienen Runebergintortun, mistä vieressä on todiste. Se on aika pieni, ja kahvikuppi näyttää kieltämättä ämpäriltä. Taustalla on pressopannu ja kulma mun pädistä, mistä edelleen soi Groove. Tällä hetkellä siellä soi mun mielestä ehdottomasti paras ja monipuolisin musa. Koska en juurikaan tykkää kuunnella suomenkielistä musaa, enkä pelkkiä uusia ulkoimaisia hittejä, niin tämä on nyt valikoitunut suosikiksi. Eikä mainoksia tule kovin paljoa, mikä on plussaa.


Mä vihaan mainoksia radiossa ja telkkarissa. Sen takia suosin Ylen ohjelmia, kaikkia niitä käsittämättömiä BBC:n nice murdereita, mitkä on mun miehelle unilääkettä. Jos jotain sarjoja pitää katsoa mainoskanavilta, mä nauhotan ne, tai pausetan hetkeksi ja katson siten että voin skipata mainokset. On silti myönnettävä että muutama TV-mainos muhun jostain syystä kolahtaa. Molemmat on niitä Specsaversin mainoksia, toisessa pojan tyttöystävä suutelee vahingossa pojan faijaa, kun ei näe, ja se toinen on se jumppaope, mikä menee vetämään jumppaa "ikääntyneelle" bingoporukalle. Jälkimmäisestä mainoksesta on muuten poistettu yksi kohta missä ope "antaa piiskaa" musan tahdissa ja bigoporukka alkaa vähän lämmetä. Olikohan se jonkun mielestä liian tuhma tuhma tuhma? Jotain niissä mainoksissa vaan on, mitkä kutkuttaa mun nauruhermoja. Olisiko syy tilannekomiikassa, eli niin voisi sattua kenelle tahansa- tavallaan.


Olen huomannut että mun huumorintaju on välillä todella kummallinen, mua naurattaa sellaiset asiat, mille ainakaan ihan kaikki ei näytä nauravan. Ja joskus jokin juttu, tilanne tai  sanonta vaan saa mut repeämään. Koska niin ei tapahdu nykyään niin usein, pohdin onko mun huumori kadonnut tai muuttunut vai olenko vaan itse vähemmän iloinen tai mielikuvituksettomampi? Pitääkö asiasta huolestua, vai olenko vain "kehittynyt" pidättyväisemmäksi ja tasaisemmaksi- aikuisemmaksi, vai onko humoristiset asiat vähentyneet maailmasta? Ehkä ympärillä olevaan ei tule kiinnitettyä huomiota. On erittäin huono asia, jos huumoria ei ehdi huomata kiireen keskellä, koska huumori ja nauraminen on ilmaista huvia. Eikös nauramisen terveysvaikutuksetkin ole kiistattomasti todistettu, puhumattakaan siitä energiasta minkä nauraminen tuo välittömästi ja se vielä leviää kulovalkean tavoin!


Pikaista huvia mulle tuo edelleen Moderni perhe, se on ihan takuuvarma jos mieli tuntuu raskaalta. Onneksi Netflixistä niitä voi katsoa milloin vain. Sitäpaitsi sunnuntaisin Avalta tulee uutta kautta kaksi jaksoa perätysten klo 21-22. Ne menee "nauhalle" ja voin nautiskella niistä nuoremman pojan kanssa, sillä se on yksi hänen lempisarjoistaan! Ja ne hulvattomat brittisarjat, kuten Psychobitches, The wrong mans (kirjoitetaan noin) ja Spy, ovat mun mielestä loistavia 2000-luvun brittihuumorin edustajia. Suomalaisista tykkään Noin viikon uutisista, Kätevästä emännästä ja Siskonpedistä.


Olen aina pitänyt ja pidän edelleen sanoista ja niillä kikkailemisesta, semantiikasta ja jopa sananmuunnoksista. Netistä löytyy hauskoja sivustoja, mitä satunnaisesti käyn läpi, jos tuntuu liian tylsältä. Eilen etsin sanontoja, ja pohdin miten niitä voisi uudistaa. Suomalaiset sanonnathan on juuri sellaisia negatiivisia, kuten "kel onni on se onnen kätkeköön" ja "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa". Jälkimmäisen tunnelma muuttuu paljon positiivisemmaksi, jos katajan kirjoittaa isolla kirjaimella, ja kapsahtaa Janne Katajaan. Siinäpä on ihmeellinen mies, tykkään hänen käsittämättömästä ja aidosta presenssistä. Jos sanonnan taas muuttaa muotoon "joka kuuseen kurkottaa, voi päästä korkealle", se on niin paljon kannustavampi! Joka toiselle kuoppaa kaivaa, saa kaverilta kiitokseksi omenoita. Jos siis auttaa kaivamaan kaverin omenapuulle istutuskuopan, siitä on iloa molemmille...Tässä savotassa riittää tekemistä, sillä negatiivisia sanontoja on maailma pullollaan! Pitäisi varmaan ehdottaa sanontojen uudistamista positiivisempaan muotoon. Kait siitä voisi jonkin työryhmän perustaa ja saada rahoitusta- Suomi nousuun uudistamalla vanhat sanonnat!


Jossain vaiheessa kahlasin läpi vitsejä, mutta enää harvoin ne aiheuttaa aitoja naurunpurskahduksia tai voimakkaan reaktion. Hyvä vitsi on tuore ja ajankohtainen, ei liian loukkaava tai kovin härski. Stand-up voisi olla mun juttu ja olen haaveillut meneväni katsomaan Sami Hedbergiä. Siinä on myös hauskan oloinen mies, jotenkin jo hänen ulkoinen olemus ja ilmeet aiheuttaa minussa hyvän fiiliksen. Hän muistuttaa jotain Asterix sarjakuvissa esiintyvää hahmoa, mutten saa päähäni mitä. Täytyykin käydä Asterixeja läpi, mikä on hieno sarjakuva; upeasti piirretty ja väritetty, todella persoonalliset hahmot ja stooriin on hauskasti yhdistetty historiaa. Nautin kirppareilla kiertelystä ja yritän bongailla skumppalasien lisäksi Asterixeja, mitä on yllättävän huonosti tarjolla. Jonkin verran niitä on jäänyt lapsuudesta ja onneksi olen säästänyt ne, kun pojatkin osaavat arvostaa niitä.


Niin monta asiaa mitkä naurattaa ja saa mielen iloiseksi- kunpa muistais ne kun ketuttaa!

Itsetunto-ongelmia, olenko ainoa?

Mulla on huono itsetunto. Mistä se johtuu, mihin kaikkeen se vaikuttaa ja voiko siitä parantua, ovat kysymyksiä mitkä usein ponnahtavat mieleeni, ihan yllättäen ja pyytämättä. Varsinkin kun yritän olla "ajattelematta mitään" tai kun huomaan että minulla on eritääin epämukava olo jos minua kehutaan. Edes negatiivinen kritiikki ei aiheuta yhtä ikävää tunnetta kuin kehut. Onhan se ihan, sanonko mistä?


Tiedän kärsiväni "kiltin tytön"-tai "kympin tytön"-syndromasta, kun tuntuu että mikään ei riitä. Aina voisi ja pitäisi tehdä paremmin ja enemmän eikä mikään lopputulos tyydytä. En  vertaa itseäni muihin, ainakaan aina, vaan itseeni. Minä asetan itselleni käsittämättömät rajat, ja jos en pääse niihin, petyn. Kun sen sanoo ääneen tai kirjoittaa, ymmärtää sen käsittämättömyyden ja loputtoman kierteen. Ehkä siksi kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja parempi vaihtoehto kuin itsekseen puhuminen. Jälkimmäinen voi aiheuttaa enemmän ongelmia kuin hyötyä, jos sattuu keskustelemaan itsekseen julkisilla paikoilla tai kotona muun perheen ollessa paikalla. Pakkohoito ei välttämättä itsetuntoa parantaisi. Saisikohan siellä terapiaa itsetunto-ongelmiin?


Ei pitäisi syyttää ketään, mutta silti vähän syytän isääni, joka lapsuudessa vertasi minua ystävääni, sillä hänen kanssaan oli kiva katsoa telkusta yleisurhelua, kun minä en siitä piitannut ja joka muutenkin oli kaikessa minua parempi. Siis isäni mielestä. Mistä tavallaan tuli tahtomattani minunkin mielipiteeni. Uskoakseni tämä on ainakin osittain aiheuttanut riittämättömyyden tunteen, eli en kelpaa isälleni- eikös isä-tytär-suhde ole ihan yleinen ongelma ja vastaus kaikkeen maailman pahaan? Vasta aikuisena olen muistanut kommentteja ja tilanteita, mitkä edelleen vaikuttavat käytökseeni ja reaktioihini. Jos minua kehutaan, otan sen vittuiluna, koska isäni kehui aina ensin kaveriani aidosti ja minua sarkastisesti ja vähätellen; ei ne sanat, vaan miten ne sanottiin.


Kun olin teini muistan isäni sanoneen ohimennen, että hän piti aina kuusi vuotta nuorempaa veljeäni meidän perheen taiteilijana ja älykkönä, minkä tulkitsin että minä olen epätaiteellinen ja tyhmä. Teininä asiat ehkä koetaan mustavalkoisina, enkä usko isäni ihan sitä tarkoittaneen, kuitenkin olen aina epäillyt olevani hieman yksinkertainen. Tässä valossa ihmettelen että olen näinkin täyspäinen, vai olenko? Miksi otin isäni kommentit niin tosissani, olisinko voinut jotenkin olla huomioimatta ne? Miksi en uskonut enemmän itseeni? Mutta kuinka olisin osannut ajatella toisin, kun tunne huonoudesta ja tyhmyydestä oli niin vahvasti iskostunut ajatusmaailmaani?


Kompensoinko näitä tunteita ylikorostuneella oikeudentajulla? Minua risoo ihan hirveästi kun sääntöjä ei noudateta tai ihmisiä kohdellaan epätasa-arvoisesti.Tämänkö vuoksi olen liian kriittinen kaikkea tekemään kohtaan? Olisinko hakeutunut jollekin taiteelliselle alalle, jos olisin uskonut edes vähän enemmän kykyihini? Olisinko tasaisempi luonne, jos minun ei tarvitsisi piilotella temperamenttiani ja voisin käyttää sitä hyväkseni? Olisinko ja olisiko? Syyttely ei vie asioita eteenpäin, tiedän. Kun ymmärrän lapsuuden tapahtumat sekä kommenttien ja ikävien tunteiden vaikutukset, voin ehkä käsitellä asioita, tuntemuksia ja niiden vaikutusta käyttäytymiseeni, ja lopulta saada ajatukset ja reaktiot käännettyä uusille urille, vahvuuksiksi. Helppoa kuin heinän teko, ja töihin sit vaan!

Huvila ja huussi, piparkakusta...

On jo helmikuu ja piparkakkutalo on vielä syömättä. Juniorin kaveri tuli kylään, ja sanoin että saavat syödä sen, mieluummin ennen kuin tomusokerilumi peittyy pölyn alle- yök! Yritin tehdä helpon, pienen ja söpön, mutta kuitenkin modernin piparitalon, mikä kaukaisesti voisi muistuttaa toiveitteni mökkiä. Oikeastaan toivoisin mökin muistuttavan mieluummin huvilaa, varustetasoltaan se saisi olla lähes omakotitalo, mutta kuitenkin selkeästi vapaa-ajan asunto tunnelmaltaan ja sisustukseltaan. Siellä pitäisi olla paljon puuta, mutta ei missään nimessä  lakattua mäntyä. Tykkään pulpettikatosta, ja korkealla seinällä olisi isot ikkunat järvelle. Seinä voisi olla suurimmaksi osaksi ikkunaa, tai varmaankin monta ikkunaa käytännön syistä, ja ainakin yksi ikkuna voisi olla samalla liukuovi isolle terassille. Olen jopa miettinyt tekeväni pienoismallin mökistä, mutta päädyin nyt pipariversioon.

Kävimme joulun jälkeen mökillä ja näin naapurin piharakennuksen, mitä luulin halkoliiteriksi tai vajaksi. Hämmästyin todella, sillä se näytti täsmälleen mun piparitalolta! Sellainen lautakoppi, missä oli vähän vähemmän sokerikuorrutetta ja nonparelleja. Mieheni valaisi minua että se on heidän huussi! Menin sit tekemään piparihuussin- ei ihme että sitä ei ole vielä syöty- heh. Ennen joulua lehdissä oli erilaisia piparikilpailuja, missä sai tehdä piparikopion jostain Helsinkiläisestä talosta, miksei huussista? Ehkäpä voisin vinkata ohjelma- tai kilpailuidean esim. Neloselle, missä tehtäisiin omasta huussista piparkakkuversio. Ja voihan siitä huvilastakin tehdä,etenkin jos ne sopivat tyylillisesti hyvin yhteen.


Mä niin näkisin itseni tekemässä pieniä huusseja ja erityisesti rakastaisin niiden koristelemista, jos olisi kunnon välineet ja materiaalit. Kaikki pipertäminen on musta aivan ihanaa, sääli että se vaatii tilaa, aikaa ja rahaa.En vaan viitsi investoida kerran vuodessa tarvittaviin koristeluvälineisiin kovin paljoa, kun nykyistenkin kamojen säilömisessä on ongelmia. Kaikki kaapit ja laatikot on täynnä erilaisia kakkuvuokia, piparimuotteja, kakkualustoja, kupuja, pursotuspusseja ja tyllia. Niitä tarvitsee todella harvoin suhteutettuna niiden viemään tilaan.


Mä olisin halunnut tehdä kummitytöille nukkekodin, mutta en varmaankaan olisi malttanut antaa heidän leikkiä sillä. Olisivat rikkoneet ja siirrelleet huonekaluja, lapset haluavat leikkiä, eikä ole väliä onko seinillä tauluja ja sopiiko keittiön pöytä ja tuolit hyvin yhteen. Ei lapset arvosta itsetehtyä tai kaunista ja yksityiskohtaista nukkekotia. Ei sellaisia ole tarkoitettu leikittäviksi. En osannut nuorempanakaan leikkiä esim. Barbieilla, mutta rakensin ystäväni kanssa Barbien hevosille tallin. Siitä tuli aivan upea, mutta kun se oli valmis, aloitimme uuden projektin, emmekä juuri leikkineet sillä. Teimme hevosille valjaat, satulat ja loimet, jopa maalasimme hevoset persoonallisemmiksi. Tallissa oli satulatelineet, hevosten hoitovälineet ja monia muita upeita yksityiskohtia. Lopulta Barbiet tuntui kovin jäykiltä, kun ne eivät taipuneet järkeviin asentoihin, joten teimme rautalangasta ja nylonsukkahousuista nuket, ja niille tietenkin hienot ratsastusvaatteet.


Mun mielestä oli hirveän vaikeaa leikkiä jopa omien lasten kanssa. En jaksanut tehdä kakkuja hiekkalaatikolla, leikkiä eläimillä tai pikkuautoilla. Mutta legoja rakensin jo pienenä, ja onneksi meillä oli silloin, ja pojilla on paljon legoja. Kaipaisin kyllä enemmän peruspalikoita ja talon osia, sillä meillä on enimmäkseen osia raketteihin, starwars aluksiin ja traktoreihin. Onneks oli poliisiasema, siitä tykkäsin. Muistan lapsuudesta että sain joululahjaksi sellaisen saranoilla varustetun talon; kun sen avasi, se näytti rivitalolta. Ohjeessa taisi olla muutama eri versio samoista palikoista, mutta mä tein monta hienoa taloa pihoineen yhdistelemällä niihin muitakin legoja. Ennen legot oli monikäyttöisempiä, koska erilaisia osia oli vähemmän. Oli peruspalikoita, ja sit joitain erikoisosia, kuten ovia, ikkunoita ja vinoja kattopalikoita. Nyt tuntuu ettei ole kahta samanlaista osaa. En tykkää tästä trendistä- minusta ei pitäisi unohtaa perusasioita. Vähän kyllä himoitsin sitä arkkitehtuurilegosarjaa, mistä ilmeisesti olisi voinut tehdä  monenlaisia taloja, perinteisiä ja moderneja- vähemmän legontalon näköisiä rakennuksia. Mutta totesin ettei se ole aikuisen hommaa, ellei ole arkkitehti ja työpaikka sponsaa matskuja!


Tosiasiahan on, että legoja pitää olla todella paljon. Vanhemman pojat luokkakaverilla oli järkyttävät määrät legoja, mutta hänen vanhempansa olivat harrastajia. Heillä oli omakotitalon alakerrassa yksi todella iso huone täynnä isoja rakennuksia, erilaisia kaupunkeja, teemoja, junaratoja ja vaikka mitä. Pojan huone oli myös suhteettoman iso, ja siellä varastoitiin irto legoja ja niillä sai leikkiä kaveritkin. Järjestyksen ystävänä olin vaikuttunut; kun tietyn väriset osat omissa laatikoissaan, peruspalikat lja spesiaaliosat omissaan. Seinät oli lattiasta kattoon hyllyjä, missä oli laatikoita, missä oli legoja. Mutta olihan se perhe vähän erikoinen monella tavalla, eikä pelkästään hyvällä tavalla. Talo näytti ränsistyneeltä, mutta legoissa oli kiinni pieni tai ehkä isompikin omaisuus.


Olisikohan työväenopistossa tai jossain vapaa-ajankeskuksessa pienoismallihuviloiden ja huussien rakennuskurssi? Vinkatkaa, jos löydätte. Se olis niin mua!

Edustusvaimo vai koiranhoitaja?

Tänään minun piti olla edustusvaimo mieheni työhön liittyvässä cocktail-ilta tilaisuudessa Finlandiatalolla. Piti kuunnella Emma Salokoskea ja nautiskella musiikista, ruoasta ja juomasta tummansiniseen mekkoon sonnustautuneena, korkkarit jalassa ja ihmisvilinässä pönöttäen... Kaikki oli valmiina, mutta sit hommat ei menneetkään kuten Strömsössä! Yhtäkkiä koiruliini alkoi täristä, tajusin ettei se ollut syönyt eikä juonut yli vuorokauteen. Se luimisteli ja läähätti, sekä oli raastanut karvat pois haavasta ja nuoli sitä hysteerisenä. Selkeästi jokin oli vialla ja soitin eläinlääkäriin. Kantapaikassa ei ollut tälle päivälle aikoja, ja sieltä suosittelivat Aistia tässä lähellä. Soitin sinne ja sain ajan kolmen vartin päähän- onneksi! Pakkasin koiran autoon ja sutaisin sinne (300 m päähän) siltä seisomalta. Lekurin edessä yritin vielä vähän vetkutella, koska olimme puoli tuntia etuajassa.

Odotimme hetken ja tietenkin annoin omat ja koiran tiedot, kun emme olleet siellä aiemmin käyneet. Onneksi lekuri ehti tutkia haavan ennen aikaisesti ja olimme jo ulkona ennen virallista aikaa. Diagnoosi oli tulehdus, mihin tuli antibioottikuuri, sekä kipulääkettä neljäksi päiväksi ja desinfiointiainetta haavaan. Sitten alkoi varsinainen taistelu, kun ensimmäistä kertaa koiraherra ei suostunut ottamaan lääkettä, vaikka ne oli kuulemma hyvän makuisia. Ei suostunut syömään vaikka jauhoin tabletin ja sekoitin sen metwurstin sekaan. Yleensä käytän maksamakkaraa, mutta sitä ei nyt ollut jääkaapissa. Lopulta  pilkoin uuden tabletin ja tungin palat yksi kerrallaan koiran kitusiin ja pidin suuta kiinni (en omaani) ja yritin saada sen nielaisemaan. Tuputin sille myös vettä sellaisesta lääkeruiskusta, mitä yleensä käytän piparien koristeluun (vetoisuus 1 dl, mahtava väline), jos se huuhtoisi lääkkeet alas. Se vaan luikautti palaset sitä mukaa kielellä pois, juuri kun luulin saaneeni sen nielaisemaan. Luigi otus!

Jotenkin sain kaamean taistelun, maanittelun ja pakottamisen jälkeen syötettyä koiraparalle antibioottitabletin ja yhden kipulääkkeen, sekä juotettua vähän vettä. Sit putsasin haavan, eikä sekään ollut helppoa, kun se yritti heti nuolla desinfioivan aineen pois. Yritin pitää sitä paikallaan silittelemällä, ja laittamalla käden ovelasti haavan eteen, että aine ehtisi vaikuttaa edes hetken.

Kaikesta tästä huolenpidosta kiitoksena oli paheksuva ja luimisteleva katse, minkä jälkeen se meni juniorin sänkyyn nukkumaan. Onneksi lääke ainakin tehosi heti sen verran, että se pystyi nukkumaan tärisemättä ja läähättämättä. Nukkuessaan se ei myöskään nuole haavaansa. Mutta ilmeisesti herra on nyt suuttunut minulle, vaikka minä skippasin kokkarit huolehtiakseni siitä!

Eikä siinä vielä kaikki; jostain syystä yritin raadella leipäveitsellä elmukelmua (?), veitsi lipsahti ja leikkasin melkein palan vasemmasta peukalostani. Ja mulla on taipumus pyörtyä kun näen omaa verta. Menin hakemaan lääkekaapista sidetarpeita, ja lopulta makasin vaate-/ kodinhoitohuoneen lattialla, kun meinasi taju lähteä. Se on niin noloa, kun aikuinen pyörtyy veren näkemisestä. Jos lapsille on joskus sattunut jotain ja verta on tullut paljonkin, niin olen ollut kylmän rauhallinen ja toiminut rationaalisesti ja esimerkillisesti. Ja sit leikkaan sormeen haavan ja lepuutan pesukoneeseen menossa olevien lakanoiden päällä lattialla. Ei mitään järkeä.

Eikä pelkästään oman veren näkeminen tee pahaa, sillä teininä pyörryin kun olin kaverin mukana viemässä hänen perhoskoiraansa hammaskiven poistoon. Oli sen verran sisukas tapaus, että se nukutettiin ja samalla vedettiin muutama hammaskin pois. Näin koiran makaavan hoitopöydällä kun sen suusta valui verta ja minä menin lepuuttamaan odotushuoneen sohvalle. Mutta yleensä tällaisen reaktion saa aikaiseksi just oma veri. Tikkurilan apteekissa jouduin menemään vaakatasoon hakiessani särkylääkettä viisaudenhampaiden poiston jälkeen. Vetivät saman puolen hampaat ylhäältä ja alhaalta, ja vaikka joidenkin mielestä mulla on suuri suu, niin hampaat ei ole mahtuneet suuhuni, niitä on poistettu ihan huolella. Viisaudenhampaat oli erityisen isot ja niistä jäi kamalat kraatterit ikeniin. Ja ilmeisesti niistä valui verta, vaikka suu oli täynnä tuppoja. Luulin nieleskeleväni sylkeä, mutta kävin sylkäisemässä apteekin lavuaariin ja tajusin että sylki olikin verta, mitä olin litrakaupalla niellyt, minua alkoi heikottaa jäätävästi. Mummot katseli paheksuen, kun makasin vitikalpeana ja hikisenä vieden kolme penkkiä täydessä apteekissa. Luulivat varmaan joksikin kauheaksi narkkariksi. Hyvä niin, että sain olla rauhassa...

Että semmoista paheksuntaa mummojen ja koirien puolelta on kohdattu. Sinänsä on jännä huomata, että koirasta huolehtii ihan samalla tavalla kuin pienestä lapsesta, joka ei vielä ymmärrä puhetta. Pitää yrittää lohduttaa, silittää ja puhua leperrellen, että tulee turvallinen olo. Ja pienellä pakolla syöttää lääkettä, jos se ei muuten onnistu. Mikä taas ilahduttaa, kun voin hyvällä mielellä todeta olevani mieluummin koiran- ja lastenhoitaja, kuin edustusvaimo!

Vaikka voisi kokkarikutsut joskus olla kivaa vaihtelua!

Hedelmällistä elämää ja leipätyötä

Aamulla söin greipin, ja mietin miksi joidenkin hedelmien syöminen on tehty niin kamalan vaikeaksi. Jos mulla ei olisi mieheni rippi- tai joksikin muuksi lahjaksi saamaa Chippendale pikkulusikkaa, en todellakaan söisi greippiä. En aiemmin ymmärtänyt mitä järkeä on antaa rippilahjaksi tai valmistuneelle hopeisia aterimia- ja vielä pojalle, mutta luojan kiitos meillä on ainakin Chippendalen kahvilusikkasetti. En juurikaan pidä hopeisista astioista tai aterimista, kun ne tummuu astianpesukoneessa. Ei niitä varmaan pitäisi pestä koneessa, mutta kait hopea tummuu lipastossakin käyttämättömänä. Tämä kahvilusikka on siis ainoa lusikka millä greipin pystyy syömään suhteellisen sivistyneesti. Olen kokeillut greipin syömistä kaikilla meidän lusikoilla, mutta siitä tulee enemmän sotkua kuin on hyötyä. Olen lohkonut ja raadellut hedelmälihat hampailla, minkä seurauksena hampaan välit on täynnä greipin suikaleita. Olen kuorinut ja syönyt lohkoina kuten appelsiinin, mutta ei sekään oikein ole hyvä, sillä nahat ja "välilihat" ovat liian paksut ja jopa pahan makuiset. Kerran otin järeät aseet käyttöön ja laitoin uimalasit silmien eteen, kun kohdalle sattui erityisen mehukas yksilö. Jostain syystä hotelliaamiaisella ei tule syötyä greippiä, miksiköhän?

Jos greippi on hankala, niin entäpä granaattiomena? Ja sen on yksi kaikkien aikojen suosikeistani mangon lisäksi. Jos ja kun saa kaiveltua siemenet pois, niin todellakin ymmärtää mistä hedelmän nimi tulee- keittiö on todellakin kuin kranaatin jäljiltä. Miehen systeri opasti miten granaattiomenan saa kuorittua siististi; ensin se pestään, sitten pyöritellään ronskisti pöytää vasten, jotta siemenet irtoaa, sen jälkeen leikataan se neljään osaan, laitetaan palat pakastepussiin ja möyhitään pussia käsillä. Mehun ainakin saa helposti valutettua pussin kulmasta lasiin, ja keittiö säästyy suuremmilta roiskeilta. On se silti melkoista käsityötä ja perkaamista, enkä sanoisi sen olevan ainakaan helppoa. En yhtään ihmettele että niitä siemeniä voi ostaa valmiiksi erotettuina. Hinta lienee kohdillaan, jos yhden hedelmän käsittelyyn menee puoli tuntia. Edelleen kallistun irrottamaan siemenet ilman pussia ja roiskimaan nesteet ympäriinsä. Ilahduttavaa on että monia hedelmiä saa edullisemmin ja esimerkiksi mangoja syömäkypsinä. Ennen en juurikaan viitsinyt ostaa niitä, kun hintaa yhdelle hedelmälle tulee 3 euroa, ja se on joko raaka ja maistuu männyltä, tai sit se on ylikypsä. Koskaan en ole onnistunut ostamaan haistelemalla ja tunnustelemalla kypsää mangoa, ellei niissä ole ollut mainintaa että ovat kypsiä syötäväksi. Ananaksen kohdalla on ihan sama juttu, ja jos joskus ostan tuoretta ananasta, ostan sen valmiiksi kuorittuna. Loppujen lopuksi sen syötävän osan kilohinta on sama, jos vaivalle laskee vähääkään hintaa.

Hankinta-aikana sain tuliaisiksi mangoja yhdeltä tavarantoimittajan yhteyshenkilöltä, joka tuli palaveriin Thaimaasta Helsinkiin. Olin jossain meilissä valitellut kun Suomi on niin kaukana ja että hedelmät joudutaan tuomaan tänne konteissa ja kypsytetään paikan päällä. Hän todella salakuljetti minulle neljä keltaista ihanaa mangoa tietokonelaukussaan, en muista syöneeni niin makeaa ja mehukasta hedelmää sitä ennen, tai sen jälkeen! En ikäväkseni ehtinyt koskaan käydä Thaimaassa työmatkalla, en varmaankaan olisi suostunut lähtemään sieltä pois- hedelmien takia. Olisinkohan vienyt vastalahjaksi Fazerin suklaata vai muumimukeja? Jos matka olisi ajoittunut loppukesään, olisi ehkä voinut ajatella mustikoita, mutta muuta tuoretta suomalaista syötävää siellä ei ehkä osattaisi arvostaa. Unkarista muistan tuoreet persikat torilta, ja en siis itse ollut myymässä persikoita torilla, kuten Andy McCoy. Niin makeita ja freesejä persikoita ei Suomesta saa ikinä.

Täytynee iloita jokamiehenoikeuden antimista, eli sienistä ja marjoista, sekä anopin omenoista ja viinimarjoista, sekä puutarhavadelmista. Oma luumupuu ei tuota hedelmää, ainakaan vielä, eikä niistä muutamasta kymmenestä kirsikastakaan oikein riitä lahjaksi. Toisaalta eihän minun tarvitse edes miettiä tuliaisia, kun en enää matkusta työni puolesta. Onneksi voin muistella hankinta-aikaa ilolla ja kaiholla. Itse matkustaminen todella kävi työstä, mutta kaipaan ihania kontaktihenkilöitäni. Muutamien kanssa olen edelleen yhteydessä!

Ostin mustajuuria, kun näin mustajuurisosekeiton ohjeen jossain lehdessä. Vähän mukailin reseptiä ja keitosta tuli mielettömän hyvää, kun lorautin tilkan omenaviinietikkaa ja kuplavettä sekaan, sekä puolikkaan koskenlaskijajuuston. Laitoin eilen myös pataleivän kohoamaan, ja kohta täytynee laittaa se uuniin. Vähän ihmetyttää kun leipä on kohoamassa 12-24 tuntia huoneenlämmössä, toivottavasti se ei ala käymään. "Volttileipä" voisi olla sinänsä melko mielenkiintoista- vaikka uusi hitti- ja vientituote, millä Suomi saadaan nousuun! Ajattelin paistaa leivän firmalta joululahjaksi saamassani Sarpanevan rautapadassa, mutta olinkin vienyt sen mökille, kun tein appiukon kanssa syksyllä siinä kaalilaatikkoa. Nyt joudun käyttämään lasista uunivuokaa. Mielenkiinnolla odotan lopputulosta, ja vaikka leipä ei onnistuisi, onneksi keitto on ihan mahtavaa! Nam!