Tänään minun piti olla edustusvaimo mieheni työhön liittyvässä cocktail-ilta tilaisuudessa Finlandiatalolla. Piti kuunnella Emma Salokoskea ja nautiskella musiikista, ruoasta ja juomasta tummansiniseen mekkoon sonnustautuneena, korkkarit jalassa ja ihmisvilinässä pönöttäen... Kaikki oli valmiina, mutta sit hommat ei menneetkään kuten Strömsössä! Yhtäkkiä koiruliini alkoi täristä, tajusin ettei se ollut syönyt eikä juonut yli vuorokauteen. Se luimisteli ja läähätti, sekä oli raastanut karvat pois haavasta ja nuoli sitä hysteerisenä. Selkeästi jokin oli vialla ja soitin eläinlääkäriin. Kantapaikassa ei ollut tälle päivälle aikoja, ja sieltä suosittelivat Aistia tässä lähellä. Soitin sinne ja sain ajan kolmen vartin päähän- onneksi! Pakkasin koiran autoon ja sutaisin sinne (300 m päähän) siltä seisomalta. Lekurin edessä yritin vielä vähän vetkutella, koska olimme puoli tuntia etuajassa.
Odotimme hetken ja tietenkin annoin omat ja koiran tiedot, kun emme olleet siellä aiemmin käyneet. Onneksi lekuri ehti tutkia haavan ennen aikaisesti ja olimme jo ulkona ennen virallista aikaa. Diagnoosi oli tulehdus, mihin tuli antibioottikuuri, sekä kipulääkettä neljäksi päiväksi ja desinfiointiainetta haavaan. Sitten alkoi varsinainen taistelu, kun ensimmäistä kertaa koiraherra ei suostunut ottamaan lääkettä, vaikka ne oli kuulemma hyvän makuisia. Ei suostunut syömään vaikka jauhoin tabletin ja sekoitin sen metwurstin sekaan. Yleensä käytän maksamakkaraa, mutta sitä ei nyt ollut jääkaapissa. Lopulta pilkoin uuden tabletin ja tungin palat yksi kerrallaan koiran kitusiin ja pidin suuta kiinni (en omaani) ja yritin saada sen nielaisemaan. Tuputin sille myös vettä sellaisesta lääkeruiskusta, mitä yleensä käytän piparien koristeluun (vetoisuus 1 dl, mahtava väline), jos se huuhtoisi lääkkeet alas. Se vaan luikautti palaset sitä mukaa kielellä pois, juuri kun luulin saaneeni sen nielaisemaan. Luigi otus!
Jotenkin sain kaamean taistelun, maanittelun ja pakottamisen jälkeen syötettyä koiraparalle antibioottitabletin ja yhden kipulääkkeen, sekä juotettua vähän vettä. Sit putsasin haavan, eikä sekään ollut helppoa, kun se yritti heti nuolla desinfioivan aineen pois. Yritin pitää sitä paikallaan silittelemällä, ja laittamalla käden ovelasti haavan eteen, että aine ehtisi vaikuttaa edes hetken.
Kaikesta tästä huolenpidosta kiitoksena oli paheksuva ja luimisteleva katse, minkä jälkeen se meni juniorin sänkyyn nukkumaan. Onneksi lääke ainakin tehosi heti sen verran, että se pystyi nukkumaan tärisemättä ja läähättämättä. Nukkuessaan se ei myöskään nuole haavaansa. Mutta ilmeisesti herra on nyt suuttunut minulle, vaikka minä skippasin kokkarit huolehtiakseni siitä!
Eikä siinä vielä kaikki; jostain syystä yritin raadella leipäveitsellä elmukelmua (?), veitsi lipsahti ja leikkasin melkein palan vasemmasta peukalostani. Ja mulla on taipumus pyörtyä kun näen omaa verta. Menin hakemaan lääkekaapista sidetarpeita, ja lopulta makasin vaate-/ kodinhoitohuoneen lattialla, kun meinasi taju lähteä. Se on niin noloa, kun aikuinen pyörtyy veren näkemisestä. Jos lapsille on joskus sattunut jotain ja verta on tullut paljonkin, niin olen ollut kylmän rauhallinen ja toiminut rationaalisesti ja esimerkillisesti. Ja sit leikkaan sormeen haavan ja lepuutan pesukoneeseen menossa olevien lakanoiden päällä lattialla. Ei mitään järkeä.
Eikä pelkästään oman veren näkeminen tee pahaa, sillä teininä pyörryin kun olin kaverin mukana viemässä hänen perhoskoiraansa hammaskiven poistoon. Oli sen verran sisukas tapaus, että se nukutettiin ja samalla vedettiin muutama hammaskin pois. Näin koiran makaavan hoitopöydällä kun sen suusta valui verta ja minä menin lepuuttamaan odotushuoneen sohvalle. Mutta yleensä tällaisen reaktion saa aikaiseksi just oma veri. Tikkurilan apteekissa jouduin menemään vaakatasoon hakiessani särkylääkettä viisaudenhampaiden poiston jälkeen. Vetivät saman puolen hampaat ylhäältä ja alhaalta, ja vaikka joidenkin mielestä mulla on suuri suu, niin hampaat ei ole mahtuneet suuhuni, niitä on poistettu ihan huolella. Viisaudenhampaat oli erityisen isot ja niistä jäi kamalat kraatterit ikeniin. Ja ilmeisesti niistä valui verta, vaikka suu oli täynnä tuppoja. Luulin nieleskeleväni sylkeä, mutta kävin sylkäisemässä apteekin lavuaariin ja tajusin että sylki olikin verta, mitä olin litrakaupalla niellyt, minua alkoi heikottaa jäätävästi. Mummot katseli paheksuen, kun makasin vitikalpeana ja hikisenä vieden kolme penkkiä täydessä apteekissa. Luulivat varmaan joksikin kauheaksi narkkariksi. Hyvä niin, että sain olla rauhassa...
Että semmoista paheksuntaa mummojen ja koirien puolelta on kohdattu. Sinänsä on jännä huomata, että koirasta huolehtii ihan samalla tavalla kuin pienestä lapsesta, joka ei vielä ymmärrä puhetta. Pitää yrittää lohduttaa, silittää ja puhua leperrellen, että tulee turvallinen olo. Ja pienellä pakolla syöttää lääkettä, jos se ei muuten onnistu. Mikä taas ilahduttaa, kun voin hyvällä mielellä todeta olevani mieluummin koiran- ja lastenhoitaja, kuin edustusvaimo!
Vaikka voisi kokkarikutsut joskus olla kivaa vaihtelua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti