Mulla on huono itsetunto. Mistä se johtuu, mihin kaikkeen se vaikuttaa ja voiko siitä parantua, ovat kysymyksiä mitkä usein ponnahtavat mieleeni, ihan yllättäen ja pyytämättä. Varsinkin kun yritän olla "ajattelematta mitään" tai kun huomaan että minulla on eritääin epämukava olo jos minua kehutaan. Edes negatiivinen kritiikki ei aiheuta yhtä ikävää tunnetta kuin kehut. Onhan se ihan, sanonko mistä?
Tiedän kärsiväni "kiltin tytön"-tai "kympin tytön"-syndromasta, kun tuntuu että mikään ei riitä. Aina voisi ja pitäisi tehdä paremmin ja enemmän eikä mikään lopputulos tyydytä. En vertaa itseäni muihin, ainakaan aina, vaan itseeni. Minä asetan itselleni käsittämättömät rajat, ja jos en pääse niihin, petyn. Kun sen sanoo ääneen tai kirjoittaa, ymmärtää sen käsittämättömyyden ja loputtoman kierteen. Ehkä siksi kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja parempi vaihtoehto kuin itsekseen puhuminen. Jälkimmäinen voi aiheuttaa enemmän ongelmia kuin hyötyä, jos sattuu keskustelemaan itsekseen julkisilla paikoilla tai kotona muun perheen ollessa paikalla. Pakkohoito ei välttämättä itsetuntoa parantaisi. Saisikohan siellä terapiaa itsetunto-ongelmiin?
Ei pitäisi syyttää ketään, mutta silti vähän syytän isääni, joka lapsuudessa vertasi minua ystävääni, sillä hänen kanssaan oli kiva katsoa telkusta yleisurhelua, kun minä en siitä piitannut ja joka muutenkin oli kaikessa minua parempi. Siis isäni mielestä. Mistä tavallaan tuli tahtomattani minunkin mielipiteeni. Uskoakseni tämä on ainakin osittain aiheuttanut riittämättömyyden tunteen, eli en kelpaa isälleni- eikös isä-tytär-suhde ole ihan yleinen ongelma ja vastaus kaikkeen maailman pahaan? Vasta aikuisena olen muistanut kommentteja ja tilanteita, mitkä edelleen vaikuttavat käytökseeni ja reaktioihini. Jos minua kehutaan, otan sen vittuiluna, koska isäni kehui aina ensin kaveriani aidosti ja minua sarkastisesti ja vähätellen; ei ne sanat, vaan miten ne sanottiin.
Kun olin teini muistan isäni sanoneen ohimennen, että hän piti aina kuusi vuotta nuorempaa veljeäni meidän perheen taiteilijana ja älykkönä, minkä tulkitsin että minä olen epätaiteellinen ja tyhmä. Teininä asiat ehkä koetaan mustavalkoisina, enkä usko isäni ihan sitä tarkoittaneen, kuitenkin olen aina epäillyt olevani hieman yksinkertainen. Tässä valossa ihmettelen että olen näinkin täyspäinen, vai olenko? Miksi otin isäni kommentit niin tosissani, olisinko voinut jotenkin olla huomioimatta ne? Miksi en uskonut enemmän itseeni? Mutta kuinka olisin osannut ajatella toisin, kun tunne huonoudesta ja tyhmyydestä oli niin vahvasti iskostunut ajatusmaailmaani?
Kompensoinko näitä tunteita ylikorostuneella oikeudentajulla? Minua risoo ihan hirveästi kun sääntöjä ei noudateta tai ihmisiä kohdellaan epätasa-arvoisesti.Tämänkö vuoksi olen liian kriittinen kaikkea tekemään kohtaan? Olisinko hakeutunut jollekin taiteelliselle alalle, jos olisin uskonut edes vähän enemmän kykyihini? Olisinko tasaisempi luonne, jos minun ei tarvitsisi piilotella temperamenttiani ja voisin käyttää sitä hyväkseni? Olisinko ja olisiko? Syyttely ei vie asioita eteenpäin, tiedän. Kun ymmärrän lapsuuden tapahtumat sekä kommenttien ja ikävien tunteiden vaikutukset, voin ehkä käsitellä asioita, tuntemuksia ja niiden vaikutusta käyttäytymiseeni, ja lopulta saada ajatukset ja reaktiot käännettyä uusille urille, vahvuuksiksi. Helppoa kuin heinän teko, ja töihin sit vaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti